V.
Naapurini umpikadussa.
Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku, vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja. Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita — sellaisia, joita tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa —; sen lisäksi muutamia huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina korkeissa porttiholveissa — kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla ympäröidyt peilit.
Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia; hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin — laneetit, torvet, sakkipelit, posetiivit — nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin omalla säveleellä.
Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin — väsyksissä. Ei kuulunut mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai palkkansa.
Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa työläiskodissa näyteltiin.
Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja kiireellisesti. Kello löi seitsemän… kahdeksan… ketään ei tullut. Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:
"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"
Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat häntä.
"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä neuvoja ja puheita päättymättömiin.
"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!… Miksikä Te ette sano hänen työnantajalleen?"
Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin, hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella lauseellaan: "olkoon menneeksi!" — joka on omituinen alhaiselle aina puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, — kertoi hän itsekseen ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes, kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän… Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja hetkiä lukemasta… Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta toivottomasta itsestään.
Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille asti, huutaen: "tule mukana!… tule mukana, no tule!…" Ja sitten vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin tietäen mikä odotti häntä siellä kotona… Kun hän meni astimia ylös, näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!…" Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin tulo! "Avaa! Minä se olen…"
Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla, tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään rupesi änkyttämään jotakin kertomusta… aina samaa: tovereista — uusista tuttavuuksista… "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee rautatiellä…"
Vaimo ei kuunnellut.
"Ja rahat?"
"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.
"Sinä valehtelet!"
Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur vastusti.
"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi hän.
Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.
"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"
Sitten kirouksia ja lyöntiä — juopon kosto. Kerran päästyään lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu, viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät peljästyksissään. — Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä ilmoitetaan toisilleen metelin syy.
"Se on Arthur! Se on Arthur!"
Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan. Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi olosuhteita toiseltakin taholta.
"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:
"Jo kyllä! Minä olen viettänyt kaksi vuotta vankeudessa… entäs sitten?… Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni, minä!… Tehkääpäs tekin samoin!…"
Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen varastanut… Te olette laittaneet minun vankeuteen… Me olemme suoralla!… Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".
Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin, juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin, kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen — eikä hän ollutkaan ainoa.
"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!…" kuiskasi rouva Veber huokaten…
Sitten saivat naiset hänen laulamaan… Hän lauloi "Pääskyset" herra Bèranger'ilta… Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä kyyneleitä — raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!… Tervatusta pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan lumoutuneena, vetiset silmänsä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät — juomaan viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa…
Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan maailmaa! Oi toki! — — —