VI.
Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.
Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?… Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.
Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin; enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme, ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.
Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto, äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu kyttyrä-hartion ympärille… Kaikki tuollaiset tuntemattomain onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä; meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen, mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme, ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen, joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin yhteistä.
Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.
Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa. Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista ilmaa. — Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti taskussaan.
Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama naamaa vasten.
"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä, mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen, ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.
Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella… Hänen asiansa soluivat hyvin, erinomaisen hyvin… ne olivat vaan tilapäisesti lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä pulskea yritys… suuri kuvallinen teollisuuslehti… Rahoja yllinkyllin… ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.
"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla, "tämä on luotettava yritys… Minä alotan niillä 300,000, jotka Girardin on luvannut!"
Girardin!
Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla. Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in kanssa."
Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma. Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo 300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.
Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat keskenään salaperäistä numerokieltä.
Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa, tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen" onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien, haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".
Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."