VII.
M:n herttuan kuolema.
(Historiallinen tutkimus.)
Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa, kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies, aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa, jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.
Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta, näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana, kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.
"Sanokaa minulle totuus… Minulla ei ole enää pitkiä jälellä… eikö niin?"
Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.
Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä elämässä — vallan, arvon, rikkauden — kaiken täytyi jo näyttää hänestä loitolle poistuneelta — hänestä, joka jo oli valmis vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.
Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!
Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja. Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista, koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli kuherruspilettiä alkaen sanoilla: "Te kävitte minun ohitseni eilen Boulongemetsässä, mr le Duc…"; siellä oli valituskirjoituksia hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista. Yks'ainoa loimuava punainen liekki — ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.
Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys, joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki. Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä. Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta — jonka luona kamaripalvelia, osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä — aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.
Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella hartaudella…
… Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt — hän viimeisen jäähyväisensä lausunut — nyt voipi herttua kuolla — ja hän kuoleekin.
Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja… Päivä tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.
Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä, tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat… ne painoivat… päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat tiedot… Mutta kuka muistaa sitä tänään?