VIII.
Tullimiehet.
Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää; siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero, että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä. Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!
Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa — ja kaikki tämä vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.
Mutta… Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" — joka kyllä oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.
Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä, vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla — ja kaikki seisoivat varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi, kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:
Non Monseigneur
C'est trop d'honneur.
Lisette est sa…ge
Reste au villa…ge.
Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä, heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä loppusointu:
Lisette est sa…ge
Reste au villa…ge…
Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään ollenkaan?"
Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko ruumiinsa värisi kuumeesta.
Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. — Ei voine nähdä mitään surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada maalle.
Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; — se oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen kanhelan vaikutuksen.
Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli vilutaudin tapaan puhuessaan meille.
"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä.
"Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi.
Hetekuumeet nielevät ne…"
Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies, joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein todellinen salametsästäjän tai rosvon malli. Jo maalle noustessamme näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.
Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja lausui: "se on minun serkkuni… ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän metsikössä."
Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.
Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului kastanjia ja brucio'ta (laihaa juustoa) veden kanssa — ei milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen pienokaisten heikkoa verta!…
Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen… Pari kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä vedetyt tiilet…
Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta, kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa. Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja äkilliset vaarat vaikuttavat.
Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne, heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei napinoita… ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan… ja kaikki on sanottu.
Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:
"Niin, herra… vaivansahan on meidänkin ammatissamme."