IX.
Cabecillan.
Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa. Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko — Navarran ihanin pääsiäisaurinko — loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun, missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta vasten, kuin liikkumattomat kuvat.
Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa, oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan [espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan, jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta; pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa "Dominus vobiscum" [Herra olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.
"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.
Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.
Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä, astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut. Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly, joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.
Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä, nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja baskilais-vuoristolaisia.
"Viva Dios! lapseni", lausui hän sävyisällä katsannolla, "tasavalta ruokkii" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin laihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta vuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien halkioimista… Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia. Tahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne ja ottakaa valkoiset lakit!… Niin totta, kuin tänään on pyhä Pääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: "Eläköön kuningas!" pitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.
Ja totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät ilmassa ja huuto: "Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!" kaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet kuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan leiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat liekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus… Tuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin vilpittömästä sydämestä.
"Antakaa heidän syödä kohta," käski pappi nauraen. "Kun sudet ulvovat tuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia".
Tasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän eteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin hänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön hapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät kummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri lyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen notkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan, että hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui hänen soikeissa loistavissa silmissään — arapialais-silmiä säihkytti espanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan Cabecillaa.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.
"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani".
"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut ketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille".
"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä… Minä yksinäni en ottanut osaa huutoon!"
Cabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:
"Mikä on nimesi?"
"Toni Vidal".
"Mistä kotoisin?"
"Puycenda'sta".
"Kuinka vanha?"
"Kahdeksantoista."
"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?"
"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,… minä olen vapaaehtoinen".
"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun huutamaan 'eläköön kuningas!'"
Poika teki ylpeän liikahduksen ja lausui: "Minä en pelkää teitä!"
"Tahdot siis mieluimmin kuolla?"
"Vaikka sata kertaa!"
"Hyvä… saat siis kuolla!"
Pappi antoi merkin ja pieni osasto sotilaita asettautui vangin ympärille. Mutta hän ei värähtänyt. Tämä ylevä rohkeus herätti johtajassa silmänräpäykseksi sääliä.
"Onko sinulla mitään pyytämistä minulta ennen? Tahdotko sinä syödä?
Tahdotko sinä juoda?"
"En", vastasi poika, "mutta minä olen hyvä katholilainen, enkä tahtoisi tulla Jumalan tykö tekemättä rippi-tunnustustani."
Cabecilla'lla oli vielä messu-kasukka ja paita. "Polvistu", sanoi hän, asettautuen itse kalliolle, jolloin sotamiehet jakautuivat kahden puolen, ja kuolemaan-tuomittu alkoi: "Kuule minua, rakas isä! Minä olen syntiä tehnyt…"
Mutta keskellä rippiä remahti luolan suulla hirmuinen kivääri sätke.
"Aseisiin!" huusivat vartiat.
Cabecilla kapsahti ylös, antoi käskyjä, valitsi vartiostot ja järesti sotilaansa. Itse oli hän heittänyt kiväärinsä messu-pukunsa päälle ja oli juuri lähtemäisillään, kuin huomasi pojan, yhä vaan polvistuneessa asennossa.
"Mitä sinä täällä te'et?"
"Minä odotan päästöä."
"Niin tosiaankin: Minä olin jo unohtanut sinun."
Juhlallisesti nostaa hän nyt siunaavaisen kätensä nuorukaisen pään päälle, katselee sitten hyökkäykseen rientäneitä sotilaitaan, mutta kun heistä ei enää kukaan ehdi hänen messupalvelukseensa niin astuu hän itse muutaman askeleen taaksepäin, tähtää rippilastaan ja ampuu hänen paikalle.