II.
Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille:
"Ahaa!… siellä on piirasleipurimme."
Silloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli lasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena asettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut hopeaiselle lämmittimelle.
Tänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar katsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja joka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset pälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas tavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota puolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi ruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta kuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja kankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista.
Monasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että paisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar oli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja vimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen ennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen keppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä:
"Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat jo tunkeuneet Pariisiin."
Hän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa räiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien hälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään.
"Haa, tuo kirottu Sureau!…" Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli itsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä kolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit tärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan katusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä kapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä.
"Minne matka, kansalainen?"
Kansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui kovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis pyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit — siis esiintyi koko vanhan taantumusmiehen komeudella.
"Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettää
Rigault'n luo."
Jonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään huolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään kiukkuista Bonnicar parkaa.
En tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he olivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja, joka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar väitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa satakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista tuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren myllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille.
"Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni… Saatte selvittää asianne
Versailles'issa."
Ja Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan ruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä.