III.
Vangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa riveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä toistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä polkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan.
Bonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon ja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä kahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja paloviinalta; ja kuullessaan sanat "leipuri, pikku piirakat", jotka alati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat luulivat hänen tulleen hulluksi.
Totta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan. Kun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän todellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka kaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja leipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin! Tuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin ilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja puvunriekaleitten sekamelskaan.
Vihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä nähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies pölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset siitä, että hän oli oikein joku pääheittiö.
Sanottiin:
"Hän on Félix Pyat… Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]
Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät; Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset — ja kaikki tämä oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.
"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!…" virkahti äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien" kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta ottamaansa piiraspannua. — Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä piirakaisia.
Taistelu Père-Lachaisella.
[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan miehen viimeinen leposija.]
Vartija hymähti:
"Täälläkö taistelu?… eihän täällä ole koskaan ollut taistelua. Se on niitä sanomalehtien juttuja… Voinhan toki koristelematta kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla, joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani; heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen; mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille, asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun… Rivit hajalleen!…' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin tuhannen frangin arvoinen.
"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen päiväpalkkansa… Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa, jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille, että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.
"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika ajoin heille saapui määräys:
"'Tähdätkää Louvrea… tähdätkää Palais-Royal'ia!'
"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia. Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti, jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.
"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!
"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt… Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään: 'Olemme petetyt… Olemme petetyt.'
"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen hänet.
"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa. Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine, läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon…'
"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia mukanaan… Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää. Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä. Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella, ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.
"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani… Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia… Ne olivatkin meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'
Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja veivät sitten minut mukanaan ulos.
"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan, ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu… Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä… Brrr… Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia, joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin, jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän. Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti… Sellainen se oli Père-Lachaisen taistelu…"
Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten, keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850), mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja La Comédie humaine (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]
Tarasconin puolustus.
Jumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten viiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä — niin suuri oli levottomuuteni!… Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän innostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin itsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties se on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on pommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten Pariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan isänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten Laon ja sen peloton linnoitus?… [Laonin kaupungin linnoituksen räjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen jälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut, ystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon ei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla, rauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta paistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka huuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan mereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen sen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja uusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen rannalla.
Älkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan aikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen sankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava ansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä tunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista.
Lauluseurat.
Kerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo tarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden ylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa, joka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten ja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta, Attila leirissä Pariisin edustalla — nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja silloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on oikea kansallissota… Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus. Tiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat musiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne kaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat romansseja niskaanne.
Menitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä huokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan hyräilevät: "Oi satakieleni — sa Spanjan luuttuni — tralala — lalalala." Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin torvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta lauluseuraa.
Pyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen köörilaulu: "Pelastakaamme Ranska!" ne saivat vireille kansallisen liikkeen.
"Todella, pelastakaamme Ranska!" huudettiin kelpo Tarasconissa ja huiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja naisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka neljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja ylpeästi tömisti askeleitaan.
Vauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti muotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen luuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan tapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan soittavan "Lähtömarssia". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!…
Mutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet.
Juhlakulkueet.
Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset — Frans I Pavian taistelussa — joita seuraklubin herrat pitivät esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt, hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet, kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet, keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard, seuraklubin esimies — vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: Digo-li que vengue, moun bon! [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan, ystäväiseni.">[, mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja, ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.
Läpimurtautuminen.
Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma — muutapa ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille. Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi… Vaikka sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista Tarasconissa!…" Prrr!… Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän toki uloshyökkäyksenne…" ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät syynsä!
Seuraklubin puolustus.
Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!" sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.
Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla, chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he tulevat täältäpäin, niin pau, pau… Jos he taas nousevat tuoltapäin, niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton", tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!…" Siinäpä olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.
Tarkk'ampujat.
Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella. Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet — niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja julman leveitä vöitä!… Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi, ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä; loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset, täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.
Tarhakaniinit ja kaalikaniinit.
Kun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja, loppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen hallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta puhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin tarkk'ampujat — shakalit, muskettimiehet ja muut — liittyivät yhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan, entisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia. Hallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen ryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit; "tarhakaniinit ja kaalikaniinit", sanoi heistä kylläkin sattuvasti veronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti tarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida johti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin. "Pitkällenne! Pystyyn!" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat houkuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista ei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus kulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa kaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti vahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin sammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän kuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442 Neappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa ett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet… Ja kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten jälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan hievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä.
Kunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: "Pitkällenne! Pystyyn!" — kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat joutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää, ettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet lähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä päivänä kieltäytyivät harjoituksistakin.
"Ei mitään paraateja!" he huusivat isänmaallisen innostuksensa vallassa; "mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä liikkeelle!"
"Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi," sanoi heille urhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti raatihuoneelle vaatimaan selvityksiä.
Raatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului prefektin toimivaltaan.
"Olkoonpa niinkin!" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa Marseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi vakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli oikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla oikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali ryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin arvokkaisuudella.
Heti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet:
"Anteeksi, kenraali… Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat liikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?… Kas tässä, lukekaahan!"
Ja hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka kaksi tarhakaniinia, — kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta — oli jättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran ja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat päästä kaalikaniineiksi.
"Minulla on yli kolmesataa tuollaista", lisäsi prefekti yhäti hymyillen. "Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole kiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo lähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei saa enää käydä… Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti terveisiä kaniineillenne!"
Jäähyväiskemut.
Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan. Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu, siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin… Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat, eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!…
Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut tämäntapaisen kangastusilmiön.
Äidit.
Piiritysmuistelma.
Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta ja rakkaista poissaolevista ystävistämme… Äkkiä luutnanttini, joka mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä, keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:
"Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]
Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa, jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.
Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää, tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan… Vaimosta ei aluksi näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia harmaantuneita hiusten haituvia.
Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin nopeasti…
Vaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän katseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella meitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin kääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän saada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen osastoon.
"Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet."
Perin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja molemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle.
He saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara, niin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja, ampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen sotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka vaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien keskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä koko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa, juoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto, työkuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota tarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia, jotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti, paleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka saapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa muulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä raahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja "hej, hoj" huutojen tahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään, pitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: — kaikki tämä myllerrys tulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin ikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin aukkoon.
"Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!" puhuivat täll'aikaa äiti raukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi varovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan väistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten siten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin arempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin vaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein, nähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka hän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen kuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi.
Minua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat ja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata näkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan kyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan kokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani etusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa todellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin ilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset ja koko pienen perhenäytelmän vaiheet.
Näin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen:
"Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen… Enhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani… Tahdon lähteä syleilemään häntä."
Arka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa heti järkisyillä estellä häntä.
"Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan hornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on linnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle."
"Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön, pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen, vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella taskussaan kuvernöörin lupakirja… Huomenna he nousevat ajoissa aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään. Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos. Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti… Mutta ei hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.
"Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö.
Silloin vaimo itsekseen huoahtaa:
"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri."
Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin pysyy rinnalla:
"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!"
Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta viittaa hänelle Valérien-vuori:
"Tulkaa nopeasti… poikanne on täällä."
Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.
Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!…
* * * * *
Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja hypähtävän pystyyn… Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut poikansa askeleet.
Se oli hän!
Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.
Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri kädessä… Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi miehekkäällä ja iloisella äänellä:
"Päivää, äitiseni."
Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön…
"Kuinka voit?… Onko sinulla hyvät tamineet?… Miten on liinavaatteittesi laita?"
Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen, jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin sanoakseen meille:
"Suokaa anteeksi… hänhän on nainen."
Tietysti me sen soimme anteeksi!
Silloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun.
"Se on merkkisoitto", sanoi poika. "Minun täytyy mennä."
"Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?"
"Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi ylhäällä linnoituksessa."
"Oh", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää.
Hetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein ilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron:
"Otahan toki mukaasi säilykerasia", sanoi hän tuskallisella äänellä, ja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli samalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen hämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan purkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti vavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten keskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: "rasia, missä on rasia?" ja kainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän suureen tuskaansa… Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä syleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen.
Kuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa varten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei ollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään tuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin sopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan.
Vanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät yhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli kadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo lailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä:
"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti. Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui eukkonsa käsivarteen… Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka, Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein… Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.
Maalaiset Pariisissa.
Piirityksen aikana.
Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa… Puolipäivän jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen jutteli…
Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon virkkavan naapurilleen:
"Todellako, preussilaiset?… Ovatko he jo Ranskassa, mitä?"
"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!…" huusin hänelle ikkunastani. Sekös häntä kovasti nauratti… Tässä pienessä Seine ja Oise jokien kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.
Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa, jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta, pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana… Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi… Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta. Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa, ettei jäisi mitään preussilaisille… Mies lähtikin Pariisiin, ja se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja, empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin valtateitä.
Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia… Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa… Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä. Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa, oli vielä muokattava jotakin maapalasta… Kukapa tietää, vaikka vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?… Ja kytipä lisäksi sydämen sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle seudulle.
Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle kolkuttaen:
"Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!"
Silloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin unenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain naapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He kääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän tavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä kiemurteleva — kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun vaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan ikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen.
* * * * *
He ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä kerroksessa kolkon kadun varrella… Miehellä ei ole suurtakaan hätää. Hänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin, hän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa mukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä. Vaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä tehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa puutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa muistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti kuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä metsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät alakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi.
Maalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään kaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti kuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa ja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen sijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat kompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat korkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja…
Olihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta portinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä, mokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä talossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä. Pitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen suuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään maaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa koira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään… Pariisin poloisissa taloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen omistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän pelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa sillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan kivitykselle.
Huvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos jotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille menoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja. Hämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan ympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa; nepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet hymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti ajatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden, äidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja poikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti arvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he kaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä tanhuoita.
Ranskan keijukaiset.
Kuviteltu jutelma.
"Syytetty, nouskaa!" sanoi puheenjohtaja.
Petrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton olio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa riepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja sulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut, kurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat kurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta.
"Mikä on nimenne?" kysyttiin häneltä.
"Mélusine."
"Kuinka sanoitte?"…
Nainen vastasi perin vakavasti:
"Mélusine."
Tuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili, mutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä:
"Ikänne?"
"En muista enää."
"Ammattinne?"
"Olen keijukainen!…"
Silloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko yleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään häirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä kantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha nainen jatkoi:
"Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät herrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä… Todella suuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä vielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen rehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme, tiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain pikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän läsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa nähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme kuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset rakastivat ja kunnioittivat meitä.
"Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme, taikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa ihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät vartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me, maailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta toiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä.
"Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on koverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan, että tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat talonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin heidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat jälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme. Siitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan herkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet. Taikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista, jollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten konsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava leipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa nähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa tähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille vihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin raukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla, lähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista.
"Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia talvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me työntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille viiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset pilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä, ja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet, vaivaistaloon joutuminen… Kas siten on Ranskanmaa jättänyt kaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo rangaistuksenkin!
"Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään miten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki nähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain avaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin! Talonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi isänmaahan… Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei kaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään olisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet heidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin, jotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka olisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me olisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin kietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa he alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet kissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat marssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme valmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet harsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt kotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä yli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista, joka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin oikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää usko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole mahdollinen."
Tässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi:
"Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka löydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät."
"Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin rauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska se nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan on lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä lähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä ne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme pilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia olentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä vaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida nauramatta ajatella meitä… Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät nimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten, kultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he oppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän käteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa kuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja taikapeilimme… Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon Pariisinne loimuavan… Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä itse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa kaikki, polttakaa, polttakaa!…'
"Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet pois."
Ritarimerkki.
Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki, rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan, että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.
Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo suuri hiljaisuus?… Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei merkkiäkään… ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.
Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.
"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni.
Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone, jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin. Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat, matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri — kaikki ne valuivat vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta sisään… Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä, vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan, kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.
Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.
"Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki.
Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa… Me ymmärsimme siitä että Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa, poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.
Hänen mentyä kahvinkeittäjä sytytti jälleen hiiliastiansa, asetti sen päälle kaksi pienenpientä keittoneuvoa, ja sill'aikaa kuin hän valmisti meille kahvia, voimme me siepata häneltä muutamia erikoistietoja hänen herransa matkasta ja siitä oudosta tilasta, jossa koko heimo oli. Kabyli puhui nopeasti, vanhan akan eleillä, käyttäen kaunista kurkunpääkieltä, joka milloin yltyi, milloin katkesi pitkään äänettömyyteen, minkä aikana me kuulimme, kuinka sade putosi sisäpihojen kivitykselle, keittokojeet sihisivät ja shakalit, joita tuhatmäärin kierteli lakeudella, ulvoivat ulkona.
Kas näin oli käynyt Si-Sliman paralle. Neljä kuukautta aikaisemmin, 15 p:nä elokuuta [Napoleonin syntymäpäivänä. Napoleon aikoinaan perusti kunnialegionan (1802).], hän oli saanut kunnialegionan kuuluisan ritarimerkin, jota hänen oli jo niin kauan annettu odottaa. Hän olikin maakunnan ainoa aga, jolla sellaista ei vielä ollut. Kaikki muut olivat jo ritareja, upseereja; jopa pari tai kolme kantoivat vaippansa ympärillä komentajankin suurta nauhaa ja niistivät siihen kaikessa viattomuudessa nenäänsä, kuten olen nähnyt heidän hyvin monesti tekevän Bach Aga Boualemissa. Syynä siihen ettei Si-Sliman tähän saakka ollut vielä saanut tuota ritarimerkkiä oli eräs riita, joka hänellä oli ollut arabialaistoimiston päällikön kera erään uhkapelin johdosta, ja sotatoveruus on Algeriassa niin voimakas, että sitten kymmenen vuoden agan nimi kyllä koreili ehdokaslistoissa ennättämättä koskaan perille. Niinpä voittekin kuvitella mielessänne kelpo Si-Slimanin ilon, kun elokuun 15 päivän aamuna eräs Orléansvillen spahi (turkkil. ratsumies) oli saapunut tuomaan hänelle pienen kultaisen lippaan ynnä kunnialegionan jäsenen valtakirjan ja kun Baia, rakkain hänen neljästä vaimostaan, oli hänen vaippaansa kiinnittänyt Ranskan ritarimerkin kamelin jouhilla. Siitäkös riitti heimolle juhlimisten ja rajattomain ratsuleikkien aihetta. Läpi öiden raikuivat rummut ja soivat ruokopillit. Tansseilla, ilotulituksilla, lampaitten teurastuksella ei ollut loppua; ja ettei juhlasta puuttuisi mitään, sepitti eräs kuuluisa Djendeliläinen taitoniekka Si-Slimanin kunniaksi muhkean juhlalaulun, joka alkoi näin: "Tuuli, ratsut satuloi viemään suurta sanomaa…"
Huomenissa auringon noustessa Si-Sliman kutsui aseihin koko heimonsa sotakykyisen väen ja lähti ratsureineen Algeriin kiittämään kuvernööriä. Soturit seisahtuivat tavallisuuden mukaan kaupungin porteille. Aga meni yksin hallituksen palatsiin, näki Malakoffin herttuan [Marski Pélissier, ranskalaisten ylipäällikkö Sevastopolin piirityksessä, Malakoffin linnoituksen valloittamisen (8/9 1855) johdosta korotettu Malakoffin herttuaksi] ja vakuutti altista alamaisuuttaan Ranskalle muutamin korusanaisin lauseparsin siihen itämaiseen puhetapaan, joka pidetään kuvarikkaana, koska se jo kolmen vuosituhannen aikana on verrannut kaikkia miehiä palmupuihin, kaikkia naisia gaselleihin. Suoritettuaan kunniatervehdyksensä hän lähti näyttäytymään ulkona kaupungilla, pistäysi ohimennen harjoittamassa hartauttaan moskeassa, jakeli rahaa köyhille, kävi parturilla ja koruompelijalla, osti vaimoilleen hajuvesiä, kukka- ja lehtikoristeisia silkkejä ja sinisiä, kultanauhoilla ylt'ympäri koristettuja liivejä sekä punaisia ratsusaappaita pikku agalleen, maksaen kaikki tinkimättä ja julistaen iloansa kauneilla kultakolikoilla. Hänet nähtiin basareissa istumassa Smyrnan matoilla ja juomassa kahvia maurilaisten kauppiasten luona, jotka häntä onnittelivat. Hänen ympärillään tungeskeli utelias ihmisjoukko. Sanottiin: "Tuossa on Si-Sliman… keisari on lähettänyt hänelle ritarimerkin." Ja pienet maurittaret, jotka palasivat kylvystä leivoksia nakerrellen, loivat salaa valkeitten huntujensa alta pitkiä ihmetteleviä silmäyksiä tuohon kauniisen kiiltohopeaiseen ristiin, joka niin ylväänä välkkyi agan rinnalla. Ah, onpa joskus elämässä suloisiakin hetkiä!…
Illan tullessa Si-Sliman oli juuri lähtemässä soturiensa luo ja oli jo pistänyt jalkansa jalustimeen, kun eräs prefektiviraston lähetti aivan hengästyksissään ehätti hänet.
"Täälläkö olet, Si-Sliman, olen kaikkialta etsinyt sinua… Tule sukkelaan, kuvernööri tahtoo sinua puheilleen!"
Si-Sliman seurasi häntä levollisesti. Kulkiessaan palatsin suuren maurilaispihan poikki hän kuitenkin kohtasi arabialaistoimiston päällikön, joka hymyili hänelle ilkeästi. Tuo vihamiehen hymyily pelästytti häntä, vavisten hän astui kuvernöörin saliin. Marski otti hänet vastaan istuen hajasäärin tuolilla:
"Si-Sliman", sanoi hän tavallisella karkeudellaan ja tuolla kuuluisalla nenä-äänellä, joka pani hänen ympäristönsä vapisemaan, "Si-Sliman, poikaseni, olen vallan lohduton… on tapahtunut erehdys… Ei ollutkaan tarkoitus antaa sinulle kunniamerkkiä, vaan Zug-zugien kaidille (päällikölle)… sinun on annettava ristisi takaisin."
Agan kaunis pronssinkarvainen pää sävähti punaiseksi ikäänkuin olisi sattunut lähelle ahjotulta. Suonenvetomainen puistatus värisytti hänen kookasta ruumistaan. Hänen silmänsä välähtivät tuimasti… Mutta vain tuokion. Hän loi ne heti alas ja kumarsihe kuvernöörille.
"Sinä olet käskijä, valtaherra", sanoi hän tälle, ja temmaten ristin rinnaltaan hän pani sen pöydälle. Hänen kätensä vapisi; kyyneliä kiilsi hänen pitkien silmäripsiensä päissä. Vanha Pélissierkin oli liikutettu:
"Hyvästi, hyvästi, kelpo ystäväiseni, ensi vuonna varmastikin on sinun vuorosi."
Ja hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä.
Aga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän hän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa iäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta.
Huhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille. Bab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki ohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois säälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin nauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja. Paikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin avoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli:
"Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?"
Ja hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa pyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja taistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä etunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten kristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen häpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata heimonsa luo… Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyä keisarin puoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan.
Keisari!… Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken oikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan. Hänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies; toinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin aateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt itselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään kyllä, mihin tuo valta kykenee.
Mutta keisari jykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!… Ajatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi. Varmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän tarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti siihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin porteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo oli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin pyhiinvaellukselle Mekkaan.
Si-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään eivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään paluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin humuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla peijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään sokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa istuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä, jota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet pitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki naurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja hän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä vielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi kuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta.
Sill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo, odottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin sidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi täydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien puutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia kohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja turmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta… Milloin tuo kaikki loppuisi?
"Jumala sen yksin tietää", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja puoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille sinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta, joka kohosi kostealle taivaalle…
Kuvastin.
Pohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku kreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa], valkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien kotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo… Hänen kotisaarelaisensa sanoivat hänelle: "Älä lähde, Europan mantereella on kylmä… Talvi sinut siellä tappaa." Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä tuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi jäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut eikä siis pelännyt kuolevansa… Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta maalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen ja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa lintuja.
Kun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka Etelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään. Ja kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi sekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa… Kreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja painostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista vihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa puiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja keinutteli itseään päivät päästään.
"Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä", sanoi hän naureskellen. Kuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa maassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot, nämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret halkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä kaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien perällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?… Pikku raukka, hän saa sen kyllä pian tietää.
Eräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen ruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta, joka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja äänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla… Kas siinä talvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa kultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän pienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja sääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen kohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen. Tuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja kuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä… Pikku kreolittarella on vilu, hän ei tahdo enää mennä ulos.
Kyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa katselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa kirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa: avarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea sokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa, vieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit, olkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet siivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan silmukoissa.
Ja sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat talvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan yksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi, kaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan häkin nurkassa…
Eräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen puristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen kepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on muodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää kuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry… Huviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja viettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden kehyksiä suuret indianisulat koristavat.
Yhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan. Pitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi. Varsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta. Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa… Vähän väliä hän kysyy: "Onko huoneessa tulta?" — Tietysti, lapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka halot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? — "Oh, katsokaamme, katsokaamme." Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki on hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet epätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja kalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota näkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden vuoteella olevista kuvastimista: "Tahdot nähdä tulen, armahaiseni… No hyvä, varrohan vähän…" Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa lähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta liekistä: "Voitko nähdä? — En! En näe mitään. — Entäpä nyt? — En! En vieläkään…" Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen loimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: "Oi, nyt sen jo näen!" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa valopilkkua.