XIII.
PAKO.
Kello oli yhdeksän illalla Montparnasse'in teatterissa. Pikku Mies, joka esiintyi ensimmäisessä kappaleessa, oli juuri päässyt näyttämöltä ja oli menossa pukuhuoneeseensa. Hän kohtasi rapuissa Irma Borel'in, joka oli juuri menossa näyttämölle. Hän oli loistavan kaunis Célimène, sametti- ja pitsileningissään, viuhka kädessä.
— Mene saliin katsomaan, sanoi hän ohimennessään. Minä tulen näyttelemään hyvin … ja olen kaunis.
Daniel Eyssette kiiruhti pukuhuoneeseensa ja otti nopeasti pois päältään. Tämä pukuhuone, joka kuului hänelle ynnä kahdelle muulle näyttelijälle, oli matala kopukka, jossa ei ollut ikkunaa, vaan paloi öljylamppu. Pari kolme olkituolia oli huoneen ainoa kalustus. Pitkin seiniä riippui peilin kappaleita, pörröisiä tekotukkia, kultaketjuilla koristettuja rääsyjä, haljastunutta samettia ja mustuneita kultareunuksia. Yhdessä huoneen nurkassa oli maassa pari kannetonta punamaaliruukkua ja muutamia puuteriviuhkoja, joista olivat höydyt poissa.
Pikku Mies oli ollut siellä hetken, pyyhkien maalia kasvoistaan, kun hän kuuli jonkin kulissimiehen huutavan alhaalla: »Herra Daniel! Herra Daniel!» Hän meni ulos pukuhuoneesta ja kysyi kumartuen portaiden kostean käsipuun yli: »Mikä on?» Kun ei kukaan vastannut, tuli hän portaita alas siinä asussaan, puolipukeissa, kasvot punaisiksi ja valkeiksi maalattuina ja päässä suuri, keltainen tekotukka, joka ulottui aina hänen silmiinsä saakka.
Portaiden juuressa tuli hän suoraan jotakuta vasten.
— Jacques! huudahti hän peräytyen.
Se oli Jacques… He katsoivat toisiinsa hetkisen sanattomina. Vihdoin pani Jacques kätensä ristiin ja kuiskasi lempeällä, kyynelten tukahduttamalla äänellä: »Voi Daniel!» Se oli tarpeeksi. Pikku Mies, sydämen pohjia myöten järkytettynä, katsoi ympärilleen kuin arka lapsi ja sanoi hyvin hiljaa, niin hiljaa, että veli sen tuskin voi kuulla: »Vie minut täältä pois!»
Jacques vavahti, ja ottaen Pikku Miestä kädestä veti hänet mukanaan ulos. Oven edessä seisoivat vaunut, he nousivat niihin. »Rue des Dames, Batignolles'issa!» huusi Jacques äiti. — »Sieltähän minäkin olen», vastasi ajuri iloissaan ja vaunut vierivät pois.
Jacques oli ollut kaksi päivää Pariisissa. Hän saapui Palermosta, josta kirje Pierrotte'ilta hänet vihdoin tavoitti kolme kuukautta häntä takaa-ajettuaan.
Tämä kirje ilmoitti hänelle lyhyesti ja kaunistelematta Danielin katoamisesta.
Sen luettuaan Jacques arvasi kaikki. Hän sanoi: »Lapsi tekee tyhmyyksiä. Minun täytyy lähteä Pariisiin». Ja hän pyysi heti markiisilta virkalomaa.
— Virkalomaa! huudahti markiisi hypähtäen pystyyn. Oletteko hullu? Entä minun muistelmani?
— Ainoastaan viikoksi, herra markiisi. Vain niin pitkäksi ajaksi kuin tarvitaan tulla ja mennä: veljeni elämä on kysymyksessä.
— Mitä teidän veljenne minuun kuuluu. Tiesittehän ehdot palvelukseen ruvetessanne. Oletteko unohtanut sopimuksemme?
— En, herra markiisi, mutta…
— Ei mitään muttia. Te ette ole mikään poikkeus. Jos jätätte paikkanne viikoksi, niin ei teidän tarvitse siihen milloinkaan palata. Ajatelkaa sitä, pyydän… Ja sillä aikaa kun tuumitte asiaa, istukaa tuohon. Minä sanelen teille.
— Asia on jo valmiiksi tuumittu, herra markiisi. Minä lähden.
— Lähtekää sitten hiiteen.
Sitten otti taipumaton vanhus hattunsa ja lähti Ranskan konsulivirastoon kuulustelemaan itselleen uutta kirjuria.
Jacques lähti vielä samana iltana.
Saavuttuaan Pariisiin kiiruhti hän Bonaparte kadulle. »Onko veljeni tuolla ylhäällä?» huusi hän portinvartijalle, joka poltti pihalla piippuaan istuen hajareisin kaivon päällä. Portinvartija rupesi nauramaan. »Hän on jo kauvan ollut kulkuteillä», sanoi hän lyhyesti.
Hän ei ollut aluksi mitään tietävinään, mutta viiden francin raha sai hänen suunsa aukenemaan. Hän siis kertoi, että viidennen kerroksen pieni herra ja ensimmäisen kerroksen nainen jo aikoja sitten olivat kadonneet ja että he piilottelivat jossain, ties missä Pariisin kolkassa, mutta aivan varmasti yhdessä, sillä neekerinainen Valkea Käki kävi joka kuukausi kyselemässä, oliko heille tullut kirjeitä. Hän lisäsi vielä, että Daniel herra oli lähteissään unohtanut sanoa huoneen irti, ja hänen oli siis saatava neljän viimmeisen kuukauden vuokra, muutamista pikkuveloista puhumatta.
— Hyvä, sanoi Jacques, kaikki maksetaan. Ja kadottamatta hetkeäkään, panematta edes aikaa matkatomun pudistamiseen vaatteistaan, lähti hän etsimään lastansa.
Hän meni ensin kirjankustantajan luo arvellen, että Daniel varmaankin kävi siellä usein, kun siellä oli Paimennäytelmän päävarasto.
— Olin juuri aikeissa kirjoittaa teille, sanoi kustantaja nähdessään hänen astuvan sisään. Muistattehan, että ensimmäinen vekseli joutuu maksettavaksi neljän päivän perästä.
Jacques vastasi silmäänsä räpäyttämättä: »Kyllä muistan… Käyn huomenna kirjakauppiaiden luona. Olen heiltä saamassa. Kirja on mennyt hyvin kaupaksi.»
Kustantaja levitti suuret siniset elsassilaissilmänsä aivan levälleen.
— Mitenkä?… Kirja on mennyt hyvin kaupaksi? Kuka teille niin on sanonut.
Jacques kävi kalpeaksi: hän sai kauhean aavistuksen.
— Katsokaapas siis tuonne nurkkaan, jatkoi elsassilainen, kaikkia noita kirjapinoja. Siinä on Paimennäytelmä. Viiteen kuukauteen, jonka se on kaupassa ollut, ei sitä ole myyty kuin yksi kappale. Lopuksi saivat kirjakauppiaat siitä tarpeeksi ja lähettivät minulle takaisin kaikki, mitä heillä oli varastossa. Nyt voin kaiken tuon myydä ainoastaan paperin arvosta. Se oli vahinko: kirja oli hyvin painettu.
Jokainen tuon miehen sana sattui kuin rautapäisen kepin isku Jacques'in päähän, mutta surmanisku tuli vasta, kun kustantaja kertoi, että Daniel oli hänen nimeensä lainannut tältä rahaa.
— Vielä aivan eilispäivänä, sanoi säälimätön elsassilainen, lähetti hän tänne hirveännäköisen neekerinaisen pyytämään minulta neljääkymmentä francia. Mutta minä en antanut. Ensinnäkin tuntui tuo salaperäinen, mustanaama asiamies minusta epäilyttävältä ja sitten, te ymmärrätte, herra Eyssette, minä en ole varakas ja olen jo lainannut veljellenne yli neljänsadan francin.
— Minä tiedän sen, vastasi Jacques äiti ylpeästi, mutta olkaa huoletta, saatte pian rahanne takaisin. Sitten hän kiiruhti ulos, jottei huomattaisi kuinka liikutettu hän oli. Kadulla hänen täytyi käydä istumaan erään talon kivijalalle. Hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä enää. Lapsi tiessään, hän itse paikatta, kustantajalle maksettavat rahat, huoneen vuokra, ovenvartijan saatava, ylihuomenna lankeava vekseli, kaikki kohisi ja pyöri hänen päässään… Yhtäkkiä hän nousi ylös: »Ensimmäiseksi velat», sanoi hän, »se on tärkeintä». Ja vaikka hänen veljensä oli käyttäytynyt niin kelvottomasti Pierrotte'ja kohtaan, päätti hän hetkeäkään arvelematta kääntyä heihin.
Tullessaan sisään entiseen Lalouette'in puotiin, näki Jacques kirjoituspulpetin takana suuret, keltaiset pöhökasvot, joita hän ei aluksi tuntenut, mutta puotin oven kolahduksesta nuo suuret kasvot kohosivat pulpetista ja sitten kuului kaikuva: »Niinkuin on tapana sanoa», jonka suhteen ei voinut erehtyä… Pierrotte parka! Tyttären suru oli tehnyt hänestä toisen ihmisen. Muinainen, hyväntahtoinen ja hyvinvointiaan punottava Pierrotte oli kadonnut. Ne kyyneleet, joita hänen pikku tyttönsä oli viisi kuukautta vuodattanut, olivat tehneet hänen silmänsä punaisiksi ja murtaneet hänen poskensa loville. Entisaikojen raikkaan naurun sijasta väikkyi hänen värittömillä huulillaan heikko, hiljainen hymy, leskien ja hyljättyjen rakastettujen hymy. Hän ei ollut enää Pierrotte, vaan Ariadne tai Nina.
Muuten oli entisessä Lalouette'in puotissa kaikki muu ennallaan. Värikkäät paimentytöt ja pulleavatsaiset kiinalaiset hymyilivät aina yhtä autuaallisesti korkeilla hyllyillään böömiläislasien ja suurikukkasellisten lautasten keskellä. Pulleakupuiset liemivadit ja maalatut porsliinilamput prameilivat yhä vanhalla paikallaan samojen lasiruutujen takana ja puotikamarista kuului entistä arkailevaa huilunsoittoa.
— Se olen minä. Pierrotte, sanoi Jacques äiti, koettaen tehdä äänensä varmaksi, tulen pyytämään teiltä suurta palvelusta. Lainatkaa minulle tuhat viisisataa francia.
Mitään vastaamatta veti Pierrotte auki kassalaatikkonsa, liikutteli siellä muutamia hopearahoja, työnsi sitten laatikon kiinni ja nousi tyynesti ylös.
— Minulla ei ole niitä täällä, Jacques herra. Odottakaa hiukan, niin käyn hakemassa ylhäältä. Ennenkuin hän lähti, lisäsi hän työläästi: »En pyydä teitä tulemaan mukaan: se olisi hänelle liian raskasta.»
Jacques huokasi. »Olette oikeassa Pierrotte; on parasta, etten tule mukaan.»
Cévenniläinen palasi viiden minuutin perästä mukanaan kaksi tuhannen markan seteliä, jotka hän pani Jacques'in käteen. Jacques ei tahtonut ottaa niitä.
»En tarvitse muuta kuin tuhat viisisataa francia», sanoi hän.
Mutta cévenniläinen oli itsepäinen:
— Minä pyydän. Jacques herra, pitäkää ne kaikki. Sen pitää olla juuri kaksi tuhatta francia. Se on se summa, jonka Neiti lainasi minulle aikoinaan palkatakseen minulle etulaisen. Ellette ota niitä vastaan, niinkuin on tapana sanoa, niin pahoitatte ikipäiväksi mieleni.
Jacques ei uskaltanut kieltää, hän pisti rahat taskuunsa ja ojentaen kätensä cévenniläiselle sanoi yksinkertaisesti: »Hyvästi, Pierrotte, ja kiitos!» Pierrotte ei hellittänyt hänen kättänsä.
Näin seisoivat he jonkun aikaa vastakkain liikutettuina ja äänettöminä. Molempien huulilla oli Daniel'in nimi, mutta samasta hienotuntoisuudesta he eivät uskaltaneet sitä lausua… Tämä isä ja tämä äiti ymmärsivät toisensa niin hyvin!… Jacques irroitti ensimmäisenä hiljaa kätensä. Hänen oli vaikea vastustaa kyyneleitä, hänelle tuli kiire pois. Cévenniläinen saattoi häntä kadulle asti. Siellä ei mies raukka enää voinut pidättää sitä mielikarvautta, joka täytti hänen sydämensä, vaan hän alkoi moittivan näköisenä sanoa: »Voi, Jacques herra … voi, Jacques herra … niinkuin on tapana sanoa!…» Mutta hän oli liian liikutettu voidakseen jatkaa kääntämistään eikä voinut muuta kuin pariin kertaan toistaa: »Niinkuin on tapana sanoa… Niinkuin on tapana sanoa…»
Voi, niin, niinkuin oli tapana sanoa!…
Erottuaan Pierrotte'ista meni Jacques uudestaan kirjanpainajan luo. Elsassilaisen vastustelemisista huolimatta tahtoi hän heti paikalla maksaa takaisin ne neljäsataa francia, jotka tämä oli Daniel'ille lainannut. Hän jätti tälle sitäpaitsi, päästäkseen siitäkin huolesta, rahat noihin kolmeen lankeavaan vekseliin, ja sitten hän sanoi itsekseen keveämmällä sydämellä: »etsikäämme nyt lapsi.» Pahaksi onneksi oli liian myöhäistä enää sinä päivänä alkaa etsiskelyjä. Sitä paitsi oli matkaväsymys, liikutus ja tuo pieni, kuiva, alituinen yskä, joka jo kauvan oli häntä jäytänyt, niin murtanut Jacques rukan, että hänen täytyi palata takaisin Bonaparte kadulle hetkiseksi levähtämään.
Voi, kun hän astui pikku huoneeseen ja laskevan lokakuun auringon viimmeisissä säteissä näki jälleen kaikki ne esineet, jotka kertoivat hänen lapsestaan, runopöydän akkunan edessä, hänen juomalasinsa, hänen mustepullonsa, hänen piippunysänsä, kun hän kuuli Saint-Germain'in tuttujen kellojen sumun takia hiukan sortuneella äänellä soivan, kun ilta Angelus, — tuo surunvoittoinen Angelus, jota Daniel niin suuresti rakasti, — löi siivellään kosteita ruutuja vasten, — mitä Jacques äiti silloin tunsi, sen voisi ainoastaan sureva äiti sanoa…
Hän kävi pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, katseli kaikki paikat, avasi kaikki kaapit siinä toivossa että löytäisi jotakin, mikä johtaisi hänet karkurin jäljille. Mutta turhaan, kaapit olivat tyhjät. Hän ei löytänyt muuta kuin vanhoja liinavaatteita ja rääsyjä. Kaikki tässä huoneessa todisti häviötä ja rappiota. Tästä huoneesta ei oltu muutettu, vaan paettu. Lattialla nurkassa oli kynttilänjalka ja uunissa suuren paperituhkakasan alla valkea, kullalla koristettu rasia. Tuon rasian hän tunsi. Siihen Daniel pani mustien silmien kirjeet. Ja nyt hän löysi sen tuhasta. Mikä pyhyyden häväistys.
Jatkaessaan etsiskelyjään löysi hän kirjoituspöydän laatikosta muutamia paperiarkkia, jotka olivat täynnä säännötöntä, kuumeista käsialaa, sellaista kuin Daniel kirjoitti, kun hän oli innoissaan. »Varmaankin joku runo», sanoi Jacques äiti itsekseen, mennessään akkunan luo sitä lukemaan. Se oli todellakin runoelma, synkkä runoelma, joka alkoi näin:
»Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa…» Tämä kirje oli jäänyt lähettämättä, mutta saapui kuitenkin, niinkuin näette, määräpaikkaansa. Sallimus toimitti tällä kertaa postin virkaa.
Jacques luki sen päästä päähän. Kun hän tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa mainittiin Montparnassilaisteatterin palvelukseen liittymisestä, jota Irma Borel niin itsepintaisesti vaati ja Daniel niin päättävästi vastusti hypähti hän ilosta koholle:
— Nyt tiedän, missä hän on, huudahti hän ja pistäen kirjeen taskuunsa hän pani levollisempana maata, mutta ei voinut nukkua, vaikka oli väsymyksestä aivan menehtynyt. Aina vain tuo kirottu yskä… Heti ensimmäisessä kalpeassa syyspäivän koitteessa nousi hän nopeasti ylös. Hänen suunnitelmansa oli valmis.
Hän keräsi vaatteiden jäännökset kaappien pohjalta, pani ne matkalaukkuunsa, unohtamatta pientä kullalla koristeltua rasiaa, sanoi viimmeiset jäähyväiset vanhalle Saint-Germain'in kellotornille ja lähti jättäen oven, akkunan ja kaapit selkoseljälleen, jotta ei mitään heidän ihanasta elämästään jäisi niille, jotka tulisivat siinä vasta asumaan. Alas tultuaan sanoi hän huoneen irti ja maksoi tuon neljän kuukauden vuokran. Sitten hän portinvartijan viekkaisiin kysymyksiin vastaamatta viittasi luokseen ajurin, joka kulki ohitse, ja antoi viedä itsensä Pilois'in hotelliin, joka oli Dames kadulla Batignolle'issa.
Tätä hotellia piti markiisin kokin, vanhan Pilois'in veli. Siellä ei annettu huonetta vähemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi ja sittenkin vaan taatuille henkilöille. Siksipä olikin talo koko ympäristössä erikoisen hyvässä maineessa. Asunto Pilois'in hotellissa pidettiin hyvän elämän ja säädyllisten tapojen todisteena.
Jacques, joka oli päässyt Hacqueville'in kokin suosioon, toi hänen puolestaan veljelle tuomisiksi korin marsalaviiniä.
Tämä suositus oli riittävä, ja kun hän arkaillen pyysi päästä talon asukkaaksi, annettiin hänelle epäröimättä alikerroksesta kaunis huone, jonka kaksi akkunaa oli hotellin, — olin vähällä sanoa luostarin, — puutarhaan päin. Puutarha ei ollut suuri: kolme, neljä akaasiaa, kappale laihaa ruohikkoa. — Batignolles'in ruohoa — viikunapuu, jossa ei ollut viikunoita, kituva viiniköynnös ja muutamia päivänkukkia, siinä kaikki. Mutta se teki kuitenkin huoneen, joka muuten oli hiukan synkkä ja kostea, iloisemmaksi…
Hetkeäkään hukkaamatta otti Jacques huoneen haltuunsa, löi nauloja seiniin, purki liinavaatteensa matkalaukustaan, hankki seinähyllyn Daniel'in piipuille, ripusti rouva Eyssette'in kuvan sängyn päälle ja teki muutenkin parastaan, poistaakseen huoneesta sen ikävän leiman, mikä on hotellihuoneille ominainen. Sitten kun hän oli saanut kaikki valmiiksi, söi hän hätähätää aamiaista ja lähti kohta senjälkeen ulos.
Ohimennessään ilmoitti hän herra Pilois'ille että hän sinä iltana poikkeuksellisesti tulisi ehkä vähän myöhään kotiin ja pyysi tätä pitämään huolta siitä, että hänen huoneeseensa katettaisiin parempi illallinen kahdelle hengelle ynnä pullo vanhaa viiniä. Sen sijaan että olisi ihastunut tästä lisätulosta, punastui kunnon herra Pilois korvia myöten, niinkuin koulupoika.
— En oikein tiedä… Hotellin säännöt kieltävät … meillä asuu pappeja, jotka…
Jacques hymyili: »Ah, minä ymmärrän… Teitä kauhistaa tuo kahdelle kattaminen… Olkaa huoleti hyvä herra Pilois, se ei ole nainen». Mutta itsekseen hän sanoi astellessaan Montparnasse'ia kohti: »Vaikka oikeammin, se on nainen, tarmoton nainen, järjetön lapsi, jota ei saa milloinkaan jättää yksin.»
Voitteko sanoa, kuinka Jacques äiti niin varmasti uskoi löytävänsä minut Montparnasse'ista. Olisinhan minä varsin hyvin siitä ajasta lähtein, jolloin kirjoitin hänelle tuon kauhean kirjeen, joka jäi lähettämättä, voinut jättää teatterin tai olisi ollut mahdollista, etten lainkaan olisi mennyt teatteriin… Mutta eipäs! Äidillinen vaisto johti häntä. Hän oli vakuutettu, että löytäisi minut sieltä ja toisi minut sieltä pois vielä samana iltana. Mutta hän ajatteli täydellä syyllä: »Jotta voisin viedä hänet mukanani, täytyy hänen olla yksin, tuo nainen ei saa mitään tietää.» Tämä seikka esti häntä lähtemästä suoraa päätä teatteriin hankkimaan tietoja. Kulissit ovat juoruhaluisia: yksi ainoa sana voi herättää epäluuloja… Hän piti parempana hankkia yksinkertaisesti tietonsa teatteri-ilmoituksista ja lähti joutuun niitä tutkimaan.
Etukaupunkien teatteriohjelmat riippuvat pienen ristikon takana viinikauppiaiden ovella, vähän samaan tapaan kuin naimailmoitukset elsassilaisissa kylissä. Jacques päästi ilohuudon niitä lukiessaan.
Montparnasse'in teatteri näytteli sinä iltana Marie-Jeanne'in, näytelmä viidessä näytöksessä, jossa esiintyivät Irma Borel, Désirée, Levrault, Guigne y.m.
Alkukappaleena näyteltiin:
Rakkaus ja luumut, ilveily yhdessä näytöksessä, esiintyjät: herrat Daniel. Antonin ja neiti Leontine.
— Kaikki käy hyvin, sanoi hän itseksensä. He eivät esiinny samassa kappaleessa; minä voin olla varma asiastani.
Ja hän meni muutamaan Luxemhourgin kahvilaan odottamaan otollista aikaa.
Illan tultua lähti hän teatterille. Näytäntö oli jo alkanut. Hän käveli noin tunnin ajan edestakaisin teatterin sisäänkäytävän edessä kunnalliskaartilaisten joukossa.
Silloin tällöin kuuluivat sisältä kättentaputukset aina tänne asti niinkuin kaukainen raesade ja Jacques'in sydäntä ahdisti ajatellessaan, että ehkä taputeltiin tuolla tavoin hänen lapsensa tempuille… Yhdeksän aikaan tuhahti katu täyteen meluavia ihmisiä. Ilveily oli lopussa; jotkut katsojista nauroivat vieläkin. Vihellettiin ja huudettiin toisilleen kaikkia Pariisin roskaväen kokkapuheita… Se oli toista kun italialaisten teatterista lähtö!
Hän odotti vielä hetkisen meluavassa ihmisjoukossa. Mutta kun väliaika lähestyi loppuaan, pujahti hän pimeään, likaiseen käytävään teatterin sivulla, — taiteilijain sisäänkäytävään, — ja pyysi saada puhutella rouva Borel'ia.
— Mahdotonta, kuului vastaus. Hän on näyttämöllä…
Kuinka viekasjuoninen tuo Jacques äiti olikaan! Hän vastasi mitä rauhallisimmalla ilmeellä: »Koska en voi tavata rouva Borel'ia, olkaa hyvä ja pyytäkää herra Daniel puheilleni, hän kyllä toimittaa asiani rouva Borel'ille.»
Minuutti senjälkeen oli Jacques äiti ottanut lapsensa pois ja kuljetti häntä kiireesti Pariisin toiseen päähän.