XIV.
Mitä koruompeluksilla reunustettu hännystakki tiesi kertoa?
Oli kuvanveistäjä Guillardin'ille ihanan päivän aamu.
Äsken nimitettynä Instituutin jäseneksi, piti hänet juhlallisesti kokoontuneiden akateemian jäsenten edessä vihittämän palmuilla reunustetussa akateemisessa hännystakissansa; kelpo hännystakki vihreine palmunoksinensa, välkkyvä, uusi vaate ja toivonväriset silkkireunustat. Tuo rakas hännystakki lepäsi tuolin yli levitettynä avonaisin rinnoin, valmiina otettavaksi ylle ja Guillardin katseli sitä hellästi valkoista kaulaliinaansa solmitessa.
"Ennen kaikkea ei mitään kiirettä. Minulla on kyllä aikaa", ajatteli tuo kunnianmies.
Asia on niin, että hän kuumeentapaisessa kärsimättömyydessänsä oli pukeutunut kaksi tuntia liijan aikaiseen ja kaunis rouva Guillardin, joka aina viipyi kauvan toiletissansa, oli selittänyt, ettei hän sinä päivänä joutuisi valmiiksi ennenkun juuri kellonlyömällensä — ei minuuttiakaan ennen, kuuletko!
Guillardin raukka! Mitäpä hän nyt aikaa tappaaksensa tekisi?
"Koetelkaamme hännystakkia", sanoi hän. Ja varovasti niinkuin olisi käsitellyt harsoa tahi pitsiä, nosti hän ylös tuon kallisarvoisen kappaleen ja kun hän oli äärettömän varovasti vetänyt sen yllensä, meni hän ja asettihe peilin eteen. Oo, kuinka ihastuttavan kuvan hän näki edessänsä! Kuinka rakastettava, pieni, äsken kuorestaan päässyt akatemian jäsen, lihavahko, onnellinen, hymyilevä, harmahtava, ihramahan alkua, liian lyhyet käsivarret, joilla uusissa hihoissa oli tilaa liikuskella! Nähtävästi tyytyväisenä näköönsä käveli Guillardin edestakaisin, kumarsi ikäänkuin olisi tehnyt tulonsa kokoushuoneeseen, hymyili kanssaveljilleen "vapaissa taiteissa", otti akateemisia asentoja. Mutta vaikkapa onkin kuinka ylpeä ryhdistänsä, ei toki voi kahta tuntia seisoa oikaistuna peilin edessä. Ajan ollen väsyi meidän akatemian jäsenemme tähän asentoon ja kun hän pelkäsi rypistävänsä hännystakkinsa, päätti hän riisua sen yltänsä ja asettaa sen huolellisesti takaisin paikallensa nojatuolille. Itse hän istuutui vastapäätä kamiinin toiselle puolelle; sitte ojensi hän jalkansa suoraksi, asetti kätensä ristiin valkoisen liivinsä päälle, joka myöskin kuului akateemiseen univormuun, ja vaipui suloisiin unelmiin, katse kiinnitettynä hänen viheriään hännystakkiinsa.
Niinkuin matkustaja, joka vihdoinkin on tullut matkansa päämäärään, tahtoo muistella matkansa vaaroja ja vaikeuksia, kertasi Guillardinkin ajatuksissansa elämänsä vuosi vuodelta siitä päivästä asti, kun hän oli aloittanut harjoittaa kuvanveistoa Jouffroy'n kuvaamossa. Ooh, tässä kirotussa ammatissa on aina alku hankala! Hän muisteli kylmiä talvia ilman polttoaineita, unettomia öitä, kaikkia juoksuja työn etsinnässä ja sitä tukehduttavaa puuhaa, mitä saa kokea saadakseen itseänsä vähänkään tunnetuksi, niin unohdetussa, tuntemattomassa ja lukemattomassa joukossa, jotka tyrkkivät, lyövät kumoon ja polkevat toisensa jalkojensa alle. Ja ajatella, että hän aivan omin käsin ilman suojelijaa, ilman omaisuutta, oli voinut työskennellä itsensä ylös siitä! Ainoastaan kyvylläni, hyvät herrat ja naiset! Ja selkä kenossa ja silmät puoliummessa, vaipuneena onnen-autuaallisiin mietelmiin, puhkesi tuo kunnian mies ääneen itsellensä sanomaan: "Ainoastansa omalla kyvylläni! Ainoastaan omal…"
Pitkä hohonauru, kuiva ja kaiuton niinkuin vanhan ukon, keskeytti äkisti hänet. Hämmästyneenä katsoi Guillardin ympäri huonetta. Hän oli yksin, aivan yksin, kahdenkesken viheriän hännystakkinsa kanssa, tuo akateemian jäsenen varjo, joka ylpeänä lepäsi tuolilla tulisijan toisella puolella. Ja kuitenkin jatkui tuo pelästyttävä nauru yhä. Kun nyt kuvanveistäjä katsoi lähemmin, oli hän huomaavinansa, ettei hänen hännystakkinsa enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli sen laskenut, vaan että se istui nojatuolissa helmat ylös käännettynä ja molemmat hihat nojautuneena molemmille sivunojille ja rinta jännitettynä aivan kuin se eläisi. Uskomatonta…! Se oli hännystakki, joka nauroi. Niin, se oli tuosta merkillisestä viheriästä hännystakista, josta se tuli, tuo hohonauru, joka pani vaatekappaleen hyppimään, riuhtomaan, väänteleimään, heittäytymään takaisin, antamaan helmoille vedontapaisia väristyksiä ja pakoitti sen silloin tällöin painamaan hihat sivuja vasten ikäänkuin estääksensä naurun väkivaltaista puhkeamista ylenluonnollisesta ja sammumattomasta hauskuudesta. Samalla kertaa kuuli Guillardin vihlovan ja ärsyttävän äänen parin nikotuksen välillä sanovan: "Ah, Herra Jumala, ei ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!… Ei ikinä ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!"
"Kuka pahuus se on, jos saan luvan kysyä?" sopersi akateemianjäsen raukka ja siristi silmänsä auki.
Ääni vastasi vielä enemmän pistävästi ja ärsyttävästi: "Minähän se olen, monsieur Guillardin, se olen minä, palmuilla reunustettu hännystakki, joka odotan mennäkseni akateemian kokoukseen. Pyydän anteeksi, että keskeytän unelmanne sopimattomaan aikaan, mutta oli todellakin niin naurettavaa kuulla teidän puhuvan kyvystänne. Minun oli mahdoton pidättää nauruani! — Kuulkaahan, onkohan se tosiaankin totta? Uskotteko todellakin, että kykynne on riittänyt teidät saattamaan niin pitkälle, niin pian, niin korkealle elämässänne, antanut teille kaikki mitä teillä on, kuntatodistuksia, aseman, arvon, omaisuuden? Uskotteko sen olevan mahdollista, Guillardin? Menkää itseenne ennenkun vastaatte minulle. Menkää etemmäksi, vielä etemmäksi… kas niin! Vastatkaa minulle nyt. Katsokaas! Sitä ette halua!"
"Niin, mutta…", änkytti Guillardin empien naurettavasti, "minä olen… minä olen työskennellyt paljo."
"Niin, paljo, suurenmoisesti. Te olette työmuurahainen, päivätyöläinen, Herkules, kun on kysymys työstä. Te laskette usein päivänne tunnittain kuin ajurinrenki. Mutta auringonsäde, rakas ystäväni, joka lentää todellisen taiteilijan sielun läpi, valaisee sen kuten salama ja täyttää sen siipiensä surinalla läpi kulkiessansa? Sitä ei ole kertaakaan teille tapahtunut, sen tiedätte hyvin. Minä tunnen muita, jotka työskentelevät myöskin, mutta toisella tavalla kuin te, etsien kuumeentapaisella rauhattomuudella tulematta koskaan siihen, missä te nyt seisotte. Olkaamme yhtä mieltä asiasta, koska kerran olemme itsemme edessä. Teidän kykynne on ollut siinä, että olette naimisissa kauniin naisen kanssa."
"Miten haluatte?" puhkesi Guillardin sanomaan ja tuli mustanpunaiseksi.
Ääni jatkoi antamatta keskeyttää:
"Niin, teidän suuttumuksenne ilahuttaa minua! Se todistaa, minkä muuten koko maailma tietää: että ihan varmasti olette enemmän tyhmä kuin kunniaton. No, no — teidän ei tarvitse ollenkaan mulkoilla minulle noin kiukkuisesta. Ennen kaikkea — jos te kosketatte minua, jos minä saan yhdenkään sellaisen rypyn, joita minussa ei saa löytyä, niin olen aivan mahdoton menemään kokoukseen ja silloin ei rouva Guillardin olisi ollenkaan hyvillänsä. Sillä kaikissa tapauksissa teidän on häntä kiittäminen nyt saavuttamanne kauniin päivän kunniasta. Hänet ne viisi akatemian jäsentä silloin ottavat sisään sinä hetkenä ja minä vastaan siitä, että tullessani Instituuttiin asetetaan minut hänen hyvin muodostuneen, vuosistaan huolimatta hyvin soman ja suoran vartalonsa ylle ja varmaan tulen tekemään suuremman vaikutuksen kuin teidän yllänne. Lempo vie, herra Guillardin, pitäähän voida katsoa totuutta silmiin! Vaimoanne saatte kiittää kaikesta, kaikesta — kodistanne, neljänkymmenen tuhannen frangin vuotuisista koroistanne, teidän työn saannistanne, laakereistanne, mitalleistanne…"
Ja niinkuin syntyjään toiskätinen, osoitti viheriä hännystakki koristetulla hihallansa kehystettyjä kunniatodistuksia, jotka riippuivat tuon onnettoman kuvanveistäjän alkovin seinällä. Ja sitte paremmin kiusataksensa uhriansa, ottaen kaikellaisia ilmeitä ja asentoja, lähestyi tuo julma hännystakki kamiinia, kumartui Guillardinin tuolin ylitse tekoviisaan luotettavalla ilmeellä ja sanoi tuttavallisella äänellä, kuten vanhalle toverille:
"Niin, ukkoseni, taitaa tehdä pahaa se mitä sanon sinulle. Mutta täytyyhän sinun olla selvillä siitä mitä koko maailma tietää. Ja ken siitä puhuisi sinulle, jos ei oma takkisi? Kuuntele, niin puhelemme hiukkasen. Mitä olit sinä ennen naimistasi? Et mitään. Plus minus nolla. Mitä toi vaimosi pesään? Kuinka voit selittää nykyisen omaisuutesi? Aijot vielä kerran vastata tehneesi työtä. Mutta onneton, vaikka olisit työskennellyt päivät ja yöt ja saanut suosionosotuksia ja tilauksia hallitukselta ja ei suinkaan niitä tosiaankaan ole puuttunut naimisesi jälkeen, niin yhtäkaikki et koskaan ole ansainnut enemmän kuin viisitoista tuhatta frangia vuodessa. Luuletko sen riittävän sellaiseen talouteen kuin teidän? Muista, että kaunista rouva Guillardinia on aina sanottu muotinukeksi, suosittu kaikissa piireissä, missä hän on levitellyt rahoja ympärillensä. No niin, tiedänhän, että sinä, joka istuit kuvaamoosi suljettuna aamusta iltaan, et koskaan ole sitä ajatellut. Sinua huvitti sanoa ystävillesi: 'Minulla on vaimo, joka aivan erinomaisesti ymmärtää liikeasioita. Siitä, mitä ansaitsen ja millä elämme, on hän osannut asettaa asiat niin, että on voitu tehdä säästöjä.'
"Sinä olet vähä hämmästyksissäsi, sinä raukka! Asiat ovat niin, että olet mennyt naimisiin erään noiden kauniiden petojen kanssa, joita on niin paljon Pariisissa; kunnianhimoinen ja oiva nainen, vakaa sinun kanssasi, kevytmielinen omin neuvoinsa ja ymmärtää työskennellä omaksi huviksensa ja samalla kertaa talouden hyväksi. Sellainen naisen elämä on niinkuin tanssiohjelma, missä kirjoitetaan tulos vierekkäin tanssijan nimen kanssa. Vaimosi on ajatellut näin: 'Miehelläni ei ole mitään lahjoja, ei omaisuutta eikä edes hienoa käytöstä; mutta hän on kunnon mies, kiltti, herkkäuskoinen ja niin vähä vastustava kun mahdollista. Kun hän antaa minun rauhassa pitää hauskaa, otan minä huolekseni hankkia mitä hän tarvitsee'. Ja siitä päivästä alkoi rahaa, tilauksia, kunniamitalleja kaikista maista satamalla tulla hänen kuvaamoonsa, kauniine metalli-sointuinensa ja kaikenvärisine nauhoinensa. Sitte eräänä kauniina päivänä sai vaimosi oikun — kypsyneen naisen oikun — että hän tahtoo tulla akateemian jäseneksi ja se on hänen hienohansikkainen kätensä, joka on avannut sinulle kaikkein pyhäkköjen ovet yhden erältänsä. Niin, ukkoseni, mitä viheriät palmukoristukset ovat sinulle maksaneet, sen voivat ainoastaan kanssaveljesi akateemiassa sinulle sanoa".
"Sinä valehtelet, sinä valehtelet!" kiljui Guillardin harmista tukehtuen.
"En, ukkoseni en minä valehtele. Sinun tarvitsee vaan katsoa hetkisen ympärillesi kun nouset akateemian saliin. Tulet näkemään ivan kaikkien katseiden pohjalla, hymyssä heidän huulillansa ja kun tulet esille, tullaan kuiskaamaan: 'Hän on sen kauniin rouva Guillardinin mies'."
Guillardin ei voinut kestää kauvemmin. Kalpeana raivosta hyökkäsi hän ylös heittääksensä tuon häpeämättömän ja kielevän hännystakkinsa tuleen, kun oli ensin repinyt siitä sen viheriät koristeet. Mutta nyt avattiin ovi ja hyvin tuttu ääni halveksuvalla painolla, mutta ystävällisesti alentuen, herätti hänet oikeana hetkenä hirvittävästä unestansa.
"Katsohan! Niin, tuo on niin sinun tapaistasi! Nukkua tulen ääressä tällaisena päivänä!"
Rouva Guillardin seisoi hänen edessänsä, korkeana, vieläkin kauniina, vaikka melkein liian paljo huomattavana, jotenkin luonnollinen hipiä, joka näkyi jauhoitetun tukan alta ja tekaistu sädehtiminen hänen maalatuissa silmissänsä. Mutta käytännöllisen naisen varmuudella otti hän viheriöillä palmukoristeilla varustetun hännystakin ja auttoi näppärästi ja vähä hymyillen miehensä vetämään sen yllensä, miesraukan, joka vielä hikoili painajaisestansa, veti henkeänsä ja helpoituksen ilme kasvoillansa ajatteli: "Se oli kuitenkin hyvä! Se oli paljas uni!"