I.
Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään… Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa; hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan, ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.
Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki, juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin oleva valokuvaaja… Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä… Hänen äkillinen lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi, kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä, huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon muistoja.
Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä… Ruostuneet vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta kuului kauhea rautakalujen räminä… Sen aikaansaivat asekimput.
Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset…
Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi
Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"
— Kuka minua kutsuu?
— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?… Olemmehan nuo vanhat kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme Tarasconin ja Nîmes’n välillä… Kuinka monasti olemme kuljettaneet teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai Bellegarde’n tienoille!… Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan, niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!
— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.
Sitten hän leppyen lisäsi:
— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?
— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen Herra tiesi… Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan… Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina, ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää… Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.
Tällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:
"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa! Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina, lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän piiskallaan ja laulavan laulua: Hei illalla, on Taraski vaan! sekä nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla, viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään, kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa; silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.
"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu, kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine oliivi- ja viinitarhoineen… Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti… Entä matkustajani sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta, lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!…
"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet… Herra tietää, millaista väkeä nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä, beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista, ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään ymmärtäisi… Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään pyörävoidettakin… Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään… Ai!… ai!… nyt se alkaa taas… Ja tiet sitten! Tässä vielä käy laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu, siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen… Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.
"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia tai maalaisviiniä… Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä, ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja, saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua… Piiskaa, piiskaa, piiskaa!… Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!… Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme… Sellaista elämää me nyt vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon tien mutkaan, missä arapialaiset keittävät kusskuss’iaan [Kusskuss on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan runkomme sirpaleilla…"
— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.