II.
Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.
Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen, holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin kulmassa oli vihanneskojuja… Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei vielä haiskahtanut jalopeuralle.
"Etelään!… yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten jälleen nojaamaan soppeensa.
Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle, tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset, silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa, sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.
Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.
Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät liikkeelle… Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia… Viimein Tarasconilainen suuttui.
"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan pikku herraa suoraan silmiin.
"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen, revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen, metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta lihavuudestaan, anasti paljon tilaa…
Pienen herran vastaus häntä harmitti:
— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.
Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:
"Te, hyvä herra, olette siis…?"
— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!
Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian" tupsua kuin harjaa ainakin.
Kyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.
Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.
Mutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.
"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän hyvin levollisesti.
Tarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:
— Montako olen tappanut, herraseni!… Tahtoisinpa vain, että Teillä olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!
Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.
Orléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:
"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra
Tartarin!… Taitaapa välistä ottaa kovalle…. Niinpä esim. tuo herra
Bombonnel parka…"
— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.
"Tunnetteko hänet?" kysäsi pikku herra.
— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen… Olemmehan senkin seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.
Pikku herra hymyili: "ajatteko siis myöskin panttereja, herra Tartarin?"
— Joskus, ajan ratoksi… tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.
Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.
— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!
"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri, totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa…"
— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.
Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku vanhuksen puoleen:
"Olette perillä, hyvä herra", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.
Pikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:
"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?"
— Minkä sitten, herraseni?
"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi sanon Teille suoraan, miten asianlaita on… Palatkaa pian takaisin Tarasconiin, herra Tartarin… Hukkaatte täällä aikaanne… Täällä siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se on liian pieni otus Teille… Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole… ystäväni Chassaing äsken tappoi viimeisen."
Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.
"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka tuo ukko nahjus oli?"
— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.