III.
Jalopeuraluostari.
Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.
Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut, ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan, Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten edessä.
Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta Bombonnelin sanoja… Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?… Mitä hyödyttivät siinä tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?…
Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä… ketä? Arvatkaapa… Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla, ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.
"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?" huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin… Kuullessaan tämän huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka oli liikkumaton hämmästyksestä… Ohikulkeva arapialainen viskasi suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä… Silloin Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla, kuten savoijilainen pikku tyttöään.
Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat", äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!" Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin sen kuninkaallisista leuanpielistä… Molemmat neekerit, jotka luulivat olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen kimppuun kohotetuin nuijin… Siitäpä syntyi mellakka…. Neekerit löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!" Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.
Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös, harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.
"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?… kysäsi kelpo Tartarin hieroen kylkeään.
"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin… Heti saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen petomaisista käsistä… Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"
— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna, pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä…
"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri Pohjois-Afrikkaa… Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa, käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät suuhunsa."
Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.
"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa vielä on jalopeuroja!…"
— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena… Jo huomenna lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte nähdä!…
— Mitä! ruhtinas… Aiotteko lähteä metsästysretkelle?
— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle
Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette
tunne…. En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä …
Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.
— Oi! ruhtinas, ruhtinas…
Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya, ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa, Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.