IV.
Karavaani matkalla.
Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja, Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta kalliolle… Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.
Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [kepi: ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment. muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.
Tämä merkillinen kepi saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:
"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä kepi’llà on ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille virkamiehilleen kepi't, tientarkastajista alkaen veronkantajiin saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan. Pelkkä kepi riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä kuin Gesslerin lakki.
Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen. Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä…. Ylhäällä Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.
Kaunis alku karavaanille!
Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät… Täytyi pitää neuvottelua… Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.
"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee hyljätä neekerikantajat… Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme muutaman pikku aasin…"
— Ei suinkaan!… ei suinkaan aaseja!… keskeytti kiireisesti suuri
Tartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.
Ja hän lisäsi ulkokullatusti:
— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän tavaroitamme?
Ruhtinas hymyili.
"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat lanteet… Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea mitä se kestää… Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää… Ylinnä, sanovat he, on musi, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä; sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia; ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa Teidän arkkunne."
— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi… Tahtoisin jotakin itämaalaisempaa… Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada käsiimme kamelin…
"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.
Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon laidalla… Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista, vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä, käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin ripustettuja vuohenkaritsoja.
Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat toisiltaan vatsan… Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua: juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan… Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!… kärpäsiä kosolta…
Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen, pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.
Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania kömpimään sen selkään… Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!…
Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.
Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin… Tuli ja leimaus! jospa vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!…
Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja lähti liikkeelle.
Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee kalpenevansa, ja sankarillinen chechia vähitellen joutuu samoihin asentoihin kuin Zouave-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti kuin purjelaiva.
"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas… tunnen… tunnen… että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi…"
Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista hammasta…
Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui surullisena kyttyrälle. Chechia joutui jos jonkinmoisiin asentoihin… ja Ranska pilan alaiseksi.