V.
Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.
Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin niin ihantava, täytyi heidän kuitenkin chechian tähden kömpiä alas sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä, ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen, Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän välissään kameli asearkkuineen.
Retkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.
Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian, missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou kertoisi… Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille, jotka olisivat osanneet katsella… Turmeltunut raakalaiskansa, jota me ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme… Hallinto julma sekä vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien kadien [kadi: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja [kaid: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.], jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.
Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!… Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista. Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki, jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.
Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.
Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin… Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan, ruhtinas Gregoryn kepin ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan tyylisiä seinäkelloja… Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi toimeen loistavia juhlia, n.k. diffa- ja fantasia-leikkejä… Hänen kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua", kelpo päällikkö toi esiin laskunsa… Tämä näet kuuluu arapialaiseen vieraanvaraisuuteen.
Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin
"Pont-Neuf"-sillalla!
Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme tuntia väijyksissä… Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.
Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa, jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen eläinkojun takana.
Aluksi sankari luuli näkevänsä unta… Mutta hetken kuluttua, tosin yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.
Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura… Nopeasti väijyksiin.
Ei hetkeäkään menetettävissä.
Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen marabut (pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä… Tartarin jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa, suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään, sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.
Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.
Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten tummansiniseksi… Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka. Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan mielenliikutusta.
Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja… Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään, ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi…
Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika. Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta sankarimaisuudellakin on määränsä… Läheltä kuivuneen puron syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen kesyttäjän mielen.
"Avuksi, ruhtinas… jalopeura…"
Hiljaisuus.
"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"
Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon…. Ruhtinas Gregory oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen… Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.