VI.
Vihdoinkin!…
Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna, kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri mies rupesi katkerasti itkemään.
Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään, vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine pyhimyksen tohveleinen tärisevät.
Tarasconilainen yksin ei vavissut.
"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla… Piu!… pau! pfft! pfft! Teko oli tehty… Jalopeura oli saanut päähän kaksi räjähtävää luotia… Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut tekemisissä Milianah’ssa!
Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin luostarin sokeaan jalopeura parkaan.
Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä polkua pitkin.
Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta, nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen, missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.
Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.
Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan. Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa. Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja repaleiseksi kuin maissitaimen…
Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili- vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan, herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa holvissa…
Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen on hyvin epävarma asia Algeriassa… Viimeinkin, kun miesparkaa oli juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että, vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella, niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella. Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.
Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit, jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.
Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset väkipuukot, nuijat… Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi muinaiskaluiksi… Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle. (Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.) Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.
Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut siitä ropoakaan.
Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi. Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan, suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.
Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä uskollisesti kintereillä.
Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä, koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä, se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt… Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti juosta, kameli juoksi nopeammin… Hän huusi sille: "Mene tiehesi!" viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena; sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.
Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä ei ikinä käy laatuun… enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi pitkäkseen ojaan…
Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.
Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.