IX.
Kangastuksen omituisia seurauksia.
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta miesparka oli jo sanonut liiankin paljon…
Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki, rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus….
Sanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.
Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan peljästyneen näköisinä.
"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?"
"Tuota noin, minkä sitten?… Tartarinin matkatuumat, vai mitä?"
Sillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoilla tuota noin ja lopetetaan sanoilla vai mitä, jotka molemmat äännetään seudun omituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanat tuota noin ja vai mitä kajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.
Se tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin hämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen kunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti vastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan ollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle puhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: "No!… no!… kenties… eihän sitä tiedä." Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan enemmän tähän ajatukseen: "Onhan se luultavaa." Ja kolmannella kerralla: "Se on varma asia!"
Lopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin, hyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä huomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt, tuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen ja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten jalopeuroja…
Hirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta munatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin toimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen valossa aina puoliyöhön saakka.
Mutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho. Afrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet edeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä kaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän kohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi, kolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki ne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot, luuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.
Turhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti, että hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa kaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka näki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi erämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin onnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle matkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen kaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.
Ja todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman muutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä lähteä liikkeelle linnun tavoin…
Ennen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien kertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri Duveyrier’n esityksiä.
Näistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin sitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa valmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja kaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä päivästä alkaen hän elätti itseään pelkällä keitetyllä vedellä. — Tarasconissa kutsutaan keitetyksi vedeksi ruokalajia, joka on tehty kiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu kynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento oli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot olivat.
Ihastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin vielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin jalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri seitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin, milloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari pientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.
Tämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja kasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina kello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja väijyksissä jättiläispuun takana.
Vihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat sen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa, iltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen astuvan edestakaisin eläinkojun takana.
Se oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan leijonan kiljuntaa yön pimeydessä.