VIII.
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa… Muutaman päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut, rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin" numero 36:n nurkassa.
Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.
Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!
Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen, kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.
Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.
Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta…
Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin. Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.
Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla, odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin astui pyhäkköön…
Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.
"Hän on ehkä tuolla sisällä!" virkkoi hän itsekseen.
Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista, nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä pelokkaasti… Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat nukkuneet.
"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari… "Tässä on vielä helisemässä!"
Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita… Ei koskaan sen vaarallisempaa sattunut…
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!