IX.
Montenegrolainen ruhtinas Gregory.
Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan, ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:
Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä, lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita, ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun… Mutta tästä ei vielä saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi… Kuumeentapaisesti kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista, neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän" pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan… kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen, levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan kortin alituisesta tähystelemisestä.
Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia, jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen… Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan… Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä…
Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!…
Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.
Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi ilmoille:
"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä herra!…"
— Hyvä herra!…
— Entä sitten?… hyvä herra!…
— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!
— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!
— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!…
Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita, iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen tutustunut höyrylaivalla.
Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.
"Sepä minua suuresti hyödyttää…" virkkoi soturi rienaten; sitten hän lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory… kuka mokomaa tuntee?… Ei kukaan!"
Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.
"Anteeksi… minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.
Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen hartijoitaan:
"No! hyvä… Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."
Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.
Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti hänet siitä virkkaen:
"Jättäkää hänet… jääköön se minun asiakseni."
Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos koko huoneustosta.
Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi hänen nimeänsä:
"Herra Barbarin…"
— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.
- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain… Me kaksi olemme tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!
Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan pontevasti… Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.
"Ruhtinas!… Ruhtinas!…" toisteli hän huumautuneena.
Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä, voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.
Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja kommentarioita.
Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä — niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja huvikseen, ylimyksellisenä filosofina… Mikä eriskummallinen sattuma! Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän ulkona…" Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on salaperäiset puolensa!…
Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian, sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.
Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,
Montenegron vapauden maljat.
Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli kuuma ja taivas täynnä tähtiä.
Plataanissa satakieli lauloi…
Tartarin sai maksaa laskun.