X.
Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.
Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet nopsasti lentoon lehahtaisivat.
"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas
Gregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.
"Pukeutukaa mitä pikimmin… Maurittarenne on löydetty… Hänen nimensä on Baia… Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo leski…"
— Leski!… mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi itämaalaisia aviomiehiä.
— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.
— Ai peijakas!…
— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in basaarissa…
Seurasi hiljaisuus.
"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme häneltä muutaman piipun… No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"
Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan avaroita alushousujaan:
"Mitä minun tulee tehdä?"
— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä kahdenkeskistä kohtausta!
— Osaako hän siis ranskaa?… virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.
"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä myöten käännän."
— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!
Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin, hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.
Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen "Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:
"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla…"
Ja päättyi näin:
"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen…"
Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli intohimoinen polttaja.
"Menkäämme pian ostamaan piippuja!" virkkoi Tartarin täynnä intoa.
— Ei!… ei!… Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne halvemmalla…
"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa… Oi ruhtinas… ruhtinas…" Ja tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.
Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut. Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja…
"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?" ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän maksoi kuitenkin tinkimättä.
Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän saavutti toivotun kohtauksen.
Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti, kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa, eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa ja pari kolme revolveria.
Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan, iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.
Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella… Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar… Niin, todella, olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen tavoin kautta Tartarinin aivojen.
Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön naishenkilön… Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.
Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä pyörivät intohimoisesti… Baia katseli häntä hetken äänettömänä; sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa, jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.