XI.
Sidi Tart’ri ben Tart’ri.
Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan, saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri" nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.
Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri
Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme
Tartarin…
Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän — kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa, vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen, nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.
Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha, banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän, syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja syöden myskinsekaista marjahilloa.
Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.
Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.
Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin hekumallisen spleenin valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta, kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.
Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä… Mutta eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin. Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.
Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho, joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia, ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa… Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa, kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja… Mutta tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa, Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset ajatukset kauas pakenivat.
Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron vapaudesta… Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen… Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin "turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan, olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita, höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää, pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä. Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä, söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello kymmeneltä, kiittäen profeettaa.
Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan, joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia. Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka. Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.
… Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti koko yläilmat.
Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten, haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese… Tartarin, vallan liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista uskonnollisen tunteen huumausta.
Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.