XII.
Meille kirjoitetaan Tarasconista.
Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa hyvinvoinnista ja kuumuudesta.
Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet herätti.
"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."
Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi parin askeleen päässä herra Barbassoun, Zouave-laivan kapteenin, tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan pienen kahvilan edustalla.
"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.
Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen; sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.
"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!… Onpa siis totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi… Entä pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"
— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä… tietäkää, herra kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.
"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?… Kenen seurassa Te siis olette ollut?…"
Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.
Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.
"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö…. Olettakaamme, että olen sekoittanut tähän toisen…. Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!…"
Tartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.
— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.
"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko…. Ettekö tule juomaan absinttia? Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?… Vai ei sitäkään…. No hyvä! onnea matkalle siis… Kuulkaahan kuitenkin, veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte ottaa muutaman piipullisen… Ottakaahan toki, no ottakaahan toki! Se on tekevä Teille hyvää…. Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit himmentävät ajatuksenne."
Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa pienelle asunnolleen…. Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.
Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä… Neekerinainen tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta… Sanattoman surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.
Meille kirjoitetaan Tarasconista:
"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä, Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään… Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?… Tuskin rohkenee sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun, tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun… Liekö hän, kuten moni muu, hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin kunnallishallitukselle luvannut?… Hirvittävä epävarmuus! Tosin muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille, väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti… Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"
Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät, Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät viikset.
Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.
Äkkiä sankari keikahti pystyyn:
"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"
Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän laahasi ne keskelle pihaa.
Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi eloon.
Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita, jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden koristamassa galeriassa.