VIII.
Tarascon! Tarascon!
Puolipäivä. Zouave-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja… Alhaalla ankkuripaikka kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan. Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.
Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou. Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse kulkemaan Tarasconia kohti… Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.
Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja, missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli… Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin…"
— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.
"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan, että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos rannasta… kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa, panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen rinnalla Zouave laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.
Vene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.
"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!" sanoi kapteeni
Barbassou vallan liikutettuna, "minun tekee mieli ottaa se laivaan….
Tultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan."
Merivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien avulla kannelle, ja Zouave-laiva lähti matkaan.
Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi yksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai että chechia olisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu kameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä tavalla hääri hänen ympärillään… Eipä ennen ole nähty kamelin siihen määrään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!…
Hetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä pisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän viimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli kaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä… Zouave-laiva laski ankkurin.
Ystävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta maihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että kameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän oli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää vauhtia Tarasconia kohti… Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian aikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä, kun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen. Huudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja… mitä hän näkee!… Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin kiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä. Epätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.
Tämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana pääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan tähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen pitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin käsin… Mutta kameli seurassaan!…
"Tarascon!… Tarascon!…"
Täytyi poistua junasta…
Oi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarin chechia tullut näkyviin vaunun ovesta, kun voimakas huuto: "Eläköön Tartarin!" pani asemarakennuksen lasikaton täräjämään. — "Eläköön Tartarin! eläköön jalopeurojen tappaja!" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat ilmoille… Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki oli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon oli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo päällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja koko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä ja kantaa hänet riemukulussa portaita alas…
Omituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran talja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota, joka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät pyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen näytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran, hän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa, lukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan tietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen häntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.
Mutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen, pölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan alas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen "Taraski" oli palannut.
Tartarin rauhoitti maamiehiään:
"Se on kamelini", sanoi hän.
Ja jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti panee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:
"Se on jalo eläin!… Se on nähnyt minun tappavan kaikki jalopeurani."
Senjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen onnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä, kansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa jättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria metsästysretkiään.
"Ajatelkaapa", sanoi hän, "kun eräänä iltana keskellä Saharaa…"