XII.
Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
Keskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.
Kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä edelleen kunnioitustaan: "Siinä on vasta reima mies!" virkkoi hän yhä itsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari Bézuquet’n tunnustuksen veroinen… Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan ollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun julkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.
Eräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen surullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana, mustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.
"Tartarin", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, "Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka!" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja suurena kuin velvollisuus.
Tarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat:
"Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka."
Hän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa työhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka oli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota leveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia ikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet oksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä, puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä, kuitenkin pysyen stoalaisena: "Aionpa matkustaa, Bravida!"
Hän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti… täytyihän hänen ensin varustautua.
Ensin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä vuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä, seuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy:
Tarasconin Tartarin
Asearkku.
Vuoraaminen ja kaiverrus veivät paljon aikaa. Hän tilasi myös Tastavinilta komean matka-albumin, johon aikoi kirjoittaa päiväkirjansa ja matkamuistelmansa; sillä vaikkapa onkin jalopeuran ajossa, ajattelee kuitenkin matkalla.
Lisäksi tuotatti hän Marseillesta kokonaisen laivalastin laatikoissa säilytettyjä herkkutavaroita, pemmikaania, josta valmistetaan lihalientä, uusikaavaisen suojusteltan, joka saatiin silmänräpäyksessä kohoamaan ja menemään kokoon, merimiehensaappaat, kaksi sateenvarjoa, vedenpitävän päällystakin ja siniset silmälasit silmätautien välttämiseksi..Päälle päätteeksi apteekkari Bézuquet pani kuntoon hänelle rohtolaatikon, joka oli tungettu täyteen laastaria, arnikaa, kanverttia ja rutto-ätikkää.
Tartarin parka! ei hän tätä kaikkea itseään varten tehnyt; vaan hän toivoi varovaisuudella ja hienotunteisella tarkkaavaisuudella lopulta asettavansa Tartarin-Sanchon raivon; tämä näet ei ollut leppynyt päivin eikä öin, siitäperin kuin Afrikan-matka oli päätetty panna toimeen.
XIII.
Lähtö.
Vihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.
Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja
Tartarinin pienen talon edustan.
Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita, kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki; tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan hevosen selässä.
Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja turkkilaisten pariin.
Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia, Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi turkkilaisten parissa.
Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian uurtamia vakoja.
Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.
Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli. Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta… Tuossa ovat säilytetyt herkkutavarat… rohdosarkku asearkut…" Ja lakkien metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.
Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.
"Hän tulee!… hän tulee!" huudettiin.
Hän tulikin…
Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen huutoa.
"Sehän on turkkilainen"…
— "Hänellä on silmälasit!"
Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä; kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman suuri chechia, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman pitkä sininen tupsu… Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä, yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan. Siinä kaikki…
Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!
"Eläköön Tartarin!… eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat. Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon; ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen, sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen… Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.
Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan, että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle, kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.
Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.
Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.
Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan, metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut pelkkää leikintekoa.
Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin, hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari Bézuquet.
Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"
Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului rautatieholveista… Vaunuihin! vaunuihin!
"Hyvästi Tartarin!… hyvästi Tartarin!…"
— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö
Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.
Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan sisälle.
XIV.
Marseillen satama. — Merelle! Merelle!
Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa, provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle [Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.] ilmestyvän turkkilaisen ja aika turkkilaisen lisäksi!… Eivätpä he koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon, turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!
Puheenaoleva turkkilainen, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? — oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa, asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja Zouave-nimistä laivaa, jolla hänen piti matkustaa Afrikkaan.
Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen, pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi… Miesparka luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa merenkulkija Sinbad ja harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista Tuhat yksi yötä kertoo.
Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia, amerikkalaisia… Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista. Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja, jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan, sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.
Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet korsikalaiset hevoset vetivät.
Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen, köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä, vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen vaaleassa vedessä.
Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita: silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita, sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja. Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.
Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat; niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen tähkäpäitä koreissaan… Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa suurilla kuparilevyillä.
Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia, ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.
Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti, pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan, rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun, halun lähteä kauas ja saada siivet.
Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.