XI.
Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja… Eikä neulanpistoja!
Oliko hänellä todella aikomus matkustaa?… Sangen arka kysymys, johon
Tartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.
Ainakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista neljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut paikaltaan… Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen häikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä hän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo tehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon päähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!
Onnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa kangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen kuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova ollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.
"Tästä tulee samaa kuin Shang-Hain juttu!" sanoi Costecalde hymyillen.
Ja nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa; sillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.
Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa, esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen näköisinä.
"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?"
Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!
Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen, kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: se ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan.
Se ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus…
Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi, niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä lauloivat kuorossa:
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
Se yhäti ladataan,
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.
Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten vuoksi.
Oi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!
Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään, kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta kärsimystä.
Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!…
Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio, jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.
Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva, näiden vehnusten äänet saapuivat sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)
Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan ja huusi hirvittävällä äänellä:
"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!… Eikä neulanpistoja!"
Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan kykenemättömiä ritareja.