Herön kartanon lapset

by Alvilde Prydz

IV

15.

Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli jäljellä niin paljon opittavaa.

Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä — se täytyi kaikkien myöntää — kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.

Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.

Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna tuli tyyni talvi — ja yöt olivat pitkät ja pimeät.

Aika ei ollut sopiva lähtöön.

Mutta sitten — kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa, pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen kevään saapuneen — silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään — sen aika ei ollut vielä käsissä.

Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen alusta.

Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin noutaa hänet kotiin.

Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran sivurakennuksessa.

Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.

Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään tuomarin levottomuudesta.

— Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. — Valkea vainoaa minua. Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin uudistunut monta kertaa… Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua kintereilläni…

— Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan — ne soinnahtelevat juuri tulessa — — —

Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän läksi hänen luotansa.

Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon. Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden rytinää.

Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.

Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.

Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.

Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.

Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
Veran lempitiet.

Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.

Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja lausui: — Se on kuollut!

Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta. Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin unissakävijällä.

— Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. — Hän oli ihana… Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa metallia ja siivet mahtavia liekkejä… ja niitä ympäröi kauhun myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli kaiken maailman… sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan…

Hän nousi. — Lähtekäämme täältä! sanoi hän.

Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän vahingoittumaton.

Vera nyökkäsi.

Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.

Silloin nauroi Vera. — Te tahtoisitte että minä läksisin.

Hän pysähtyi. — Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.

— Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. — Olen teissä tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta, jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut polvistua sen eteen… lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. — Mutta te olette aina sulkenut tien. On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.

Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine, josta hän ei pitänyt… hän halusi lähteä.

Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. — Istukaa, sanoi hän. — Nyt tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.

— Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, — että te olette pelkurimainen ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.

Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. — Olisin tosiaankin voinut saada teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset… Tiedän erään etevän, lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!… Tuollaiselle minä nauran, sillä sehän on hullunkurista…

— Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.

— Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette — mutta te ette voinut kohota niin korkealle!

Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. — Olisin tahtonut osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä — tai rakkautta, jos niin tahdotte, — jota ihmiset eivät vielä tunne, jalompi ehkä kuin mikään muu — ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.

Hän hymyili lempeästi. — Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää ihmisyyttä — sellaista, että toinen tuntee toisensa.

Falck hymyili väkinäisesti. — Te näette, etten minä halua ryhtyä puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?

— Lähtekäämme vain… Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä sydämessänne te säilytätte muistoanne — siellä ette tiedä kenestäkään muusta kuin hänestä… Kuinka te kaikki olette heikkoja!

Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.

— Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi hän, — mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!

Vera nauroi. — Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, — nyt olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.

— Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin… mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt. Te istutte ja nyitte lankojanne… Mitä arvelette, saatteko maailman järkiinsä?

Vera pudisti päätänsä. — Järki on jotain, jota ei vielä ole olemassa… mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, — se tulee myös toteutumaan.

— No, lähdemme nyt! — Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui, silmät säihkyivät.

— Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"

Hän viittasi kohden taivaanrantaa.

— Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva — — —

Hän nousi pienelle kalliolle.

— Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien herättäminä — sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä, jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.

Hän vaipui ajatuksiin.

Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia ääniä.

— Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck. Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella, lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.

— Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he vahvistavat käsiämme ja sydäntämme…

— Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät maailman kumoon…

— Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt ihmisten asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että ihmisten on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä — — —

Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli ihmeellinen, outo sointu.

Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä kädestä.

— Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.

Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.

— Niin, lähtekäämme, lausui hän.

* * * * *

Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.

Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt, että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.

Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.

Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.

Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.

Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää lapsukaiselle.

Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.

Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.

Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.

Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta, ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.

16.

Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.

Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.

Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!

— Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, — ei isänsä eikä oman itsensä tähden.

Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.

He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen katoksiksi, — hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.

Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.

Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu. Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi kauneuden virraksi.

Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!

Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.

Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.

Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas, kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla…

Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta — —

* * * * *

Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt yllätystä.

Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.

Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana, hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen suun ympärillä luja piirre.

Ja hänen puheensa — kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.

Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.

Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn — hän oli vanhan Herön suvun vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, — hänen koko olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.

Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin sanottiin.

Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja, ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, — siksi ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään, katse häneen luotuna, hän itse… Herön nuori Gunvor.

Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset väistymään tieltä.

* * * * *

Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat viipyä jonkun aikaa.

Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut olevansa valmis sitä jättämään.

Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He huomasivat harrastavansa samoja asioita.

Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.

Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.

Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut hänestä niin tarpeelliselta.

Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.

Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta olikaan elämällä tarjottavana? — — —

* * * * *

Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.

Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai peruutuksen.

Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä huomaisi.

Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.

Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi laakson läpi johtavalle tielle.

Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.

Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä, luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.

Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän olla yksin!

Ei, ei yksin — hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden ihanuudesta.

Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi kasvaa niin monenlaisia kukkia.

Hän ei voinut muuta — hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.

— Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka tavattoman paljon!

Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät…

Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä tuntureita.

Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.

Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja, jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.

Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia — mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua lentää yhdessä niiden kanssa — — —

Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.

Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.

Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen tuoksua, kuten viiniä — hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut ylettää.

Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin vedenputous.

Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu tunki hänen sydämeensä… Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna…

Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.

Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja kaikesta mitä ruusut sanoivat — - —

Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja kiiruhti pois.

Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.

Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten keskitse kirkon ihanan holvin alle.

Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti korkeat holvit.

Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.
Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.

Hän tyrskähti itkuun.

Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa merellä.

17.

Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.

Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista ääristä.

Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.

Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.

Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.

Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut sille mitään arvoa.

Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä — samaten kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.

Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu nuorisosta.

Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli mukana.

Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut…

Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin komeilevia ihmisiä.

Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään, sillä varmaankaan se ei ollut oikein — mutta hänestä tuntuivat kaikki vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että hän omisti ainoan todellisen ylhäisyyden — luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita.

Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.

Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin käsiksi.

Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja uhkui ihmisrakkautta.

Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä, että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti rypistettyinä.

Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä, voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.

Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.

Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut perehtynyt.

Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti uutuuden koko voimalla.

Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai hämmästyttämään.

Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.

Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se oli tuottanut hänelle tuskaa.

Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta sukupuolesta.

Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen lähestyi hän Gunnia.

— No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?

Gunn katsoi häneen vakavasti. — En minä tiedä mitä se onkaan, — ei meillä tiedetä sellaisesta…

Kreivitär nauroi. — Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme se pois maailmasta! Siis — heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa! Mitä tahdotte vielä sanoa?

Gunnin silmät kyyneltyivät. — Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki tyyni.

Hän nousi ja läksi huoneesta.

Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.

Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.

* * * * *

Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli hänessä jotain kuuran tapaista, — jotain vielä heräämätöntä.

Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa ilme oli.

Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin. Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene nähnyt. —

Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin kuin hän?

Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. — — —

* * * * *

Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen. Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.

Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään muuta.

Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme voi olla.

Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.

* * * * *

Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.

Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä, että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.

Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas kuningattarinensa.

Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin jokaista muuta.

Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, — ei, vallankumoukselta!

Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta. Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.

Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.

Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.

Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.

Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: — Mutta hyvainen aika, hänhän on vanha nainen!

Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.

Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.

— Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan päällä useampiakin — — —

Holger nauroi. — Mutta ei vain liian monta!… Muutoin ei hän olekaan ihminen, hän on villijoutsen.

Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. — Sanon sinulle, mistä tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.

Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän puhui.

Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen jälkeensä.

Kreivi Holger meni puutarhaan.

Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa muotikankaissa.

Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.

18.

Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan kreivittären kaukainen sukulainen.

— Tule, huusi hän, — sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet luvannut!

Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.

Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.

He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.

Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, — hän näki ainoastaan hänet.

Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi. Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.

Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen silmänsä kyyneltyivät — hän ei itsekään tiennyt miksi.

Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden. Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.

— Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen nauharuusukkeeseensa.

Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.

Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.

Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.

Gunn kuunteli.

Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään maaperään.

Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.

Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.

* * * * *

Sitten seurasi itämainen yö.

Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan kiistellen.

Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi mahdollista käyttää hienompaa?

Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa kasvuansa… kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka hymyily oli niin ilmehikäs — — —

Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.

Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.

Gunn nauroi heille, — sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.

Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.

Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.

Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.

Kreivi Holger seurasi häntä.

— Toivokaa, sanoi hän hillitysti, — toivokaa sitä, joka teitä lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave… Toivokaa sitä, ja se toteutuu!

Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.

— En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin miettien.

Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta, mutta väistyi jälleen.

Sitten hymyili Gunn. — Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. — En toivo koskaan itselleni mitään.

Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.

Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu, joka vaikutti melkein huumaavasti.

Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea kullanvälke.

Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.

Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän ylitsensä.

Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata sen nyt juuri — mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.

— Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. —
Lähdemme ehkä kotiin.

Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä ja tyrskähti itkuun — mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili hänelle.

— Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän. — Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?

Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.

— Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, — ja sitten sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.

Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. — Se on viehättävä — kuin joutsenpuku… mutta en minä tarkoittanut sitä.

Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.

Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.
Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle…
Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger… He kulkivat yhdessä. Heitä
ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin…

Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli pitkää alppisauvaansa heilutellen.

Siitä ei huume parantunut.

Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.

Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.

* * * * *

Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille kutsuille puutarhaan.

Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa. Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti myöntänyt sitä.

Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!

Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.

Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi säteillyt salattua päivänpaistetta!

Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.

Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: — Oletko tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!

Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.

Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki häneltä tien.

— Istukaamme täällä hetkinen!

Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

— Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.

Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.

Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.

— Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?
Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?

— Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.

Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan kunnioituksen tunne — sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa, yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.

Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon päiviksi vuoristoon.

Se ei saanut tapahtua.

Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.

Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut tyytyä siihen.

Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.

He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas levottomuus.

Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn tiennyt, — hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki syvälle hänen sydämeensä.

Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.

Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.

Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.

Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.

Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.

Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän lausui vaatimuksen.

— Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, — sehän on mahdotonta!

Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.
Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.

— Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet riistänyt sen minulta, — sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon, kuninkaallisesti!

Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.

— Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua… ja soittoa. — Hänen äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.

— En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta kuin sinua.

— Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!

Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.

— Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!

Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei
Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.

Pelästyneenä virkkoi Gunn: — Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan teitä täältä…

— Ei kukaan voi löytää minua… Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr, vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut sinulle kysymyksen — sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata minulle?…

— Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!

— Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä katseeseesi ja huulillesi?

— Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?… Kohtasitko kesyttömän haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja toi sinut herrallensa?…

Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti. Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin tuskalta.

Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: — Onko tämä onnea? Luulin kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!

— Älä matkusta pois! rukoili Holger.

Gunn ei vastannut.

Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: — Sinä… sinä et rakasta minua kylläksi… olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua näkemättäkään — ja nyt et rakasta minua kylläksi!

Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman, kiihkeän tunnustuksensa. — Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa. Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen — silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.

Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.

Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä hänen povellensa.

— Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.

Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.

Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan — ei ainakaan näin äkkipikaa.

Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.

Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta — mutta tuo oli niin hänen äitinsä tapaista.

* * * * *

Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä — hän oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen muinoisen kunnon Holgerinsa.

Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain mikä olisi parasta Holgerille.

Tuomarille oli asia hyvin suuri yllätys.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon nuoren miehen sisimpään — ja nuori mies ei ollut vastannut hänen vaatimuksiansa.

Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.

Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.

Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille. Haavesiivet kantoivat hänet sinne.

19.

Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.

Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui koko asia aivan mahdottomalta.

Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.

Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut eräs näyttelijäseurue.

Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä hoteissansa.

He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat mennä sisään.

Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena yli meren ja maan.

He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan päin.

He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan väsyksissäänkin.

Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi kertaa poissa hänen luotansa.

Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.

— Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck välinpitämättömästi. — Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.

Gunn kohotti lasiansa. — Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.

He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen…

Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.

He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.

Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.

Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.

Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että mikään häiritsi hänen untansa.

Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo unohtanut.

Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.

Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.
Hänen täytyi nousta.

Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.

Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen, rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen ollut kohdallaan.

Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi meren tykö, oli kaikki hyvin.

Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet tänne. Ne uinuivat pää siiven alla…

Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden hyrske, hurja, raikas tohina — nuo raikkaat, tutut äänet soivat hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys täytti hänen mielensä.

Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.

Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua… Gunn hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: — Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!

Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.

Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, — tuota kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät, kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä…

Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.
Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet — — —

Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla. Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne mahtavat käsivartensa, — tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon ihanan maan!…

Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä! Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi hänet…

Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi sen ihanuuden!

Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana kävelyretkillä istua levähtämässä.

Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen, hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se oli?

Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:

Et lon lon laire
Et lon lon la
Oublions tout ça!

[Ja ram tam taa
Ja rallalaa
Tuon kaiken unho saa!]

Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen, naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: — Mais vite, oublions tout ça! [Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]

Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.

Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn oli nähnyt vaunuissa.

He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.

Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia muuttunein kasvoin.

— Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. — Minä saatan sinut kotiin.

Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen. Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään — omituisen liehakoivan hymyn, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.

— Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.

Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan…

Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi…

— Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr, puhui hän hymyillen. — Ole pikku Gunn, — käsitä nyt, ettei tämä ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta tuollaiset asiat käsittää.

Gunn nyökkäsi. — Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!

Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.

Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.

Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.

Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista, kuin hänen äitinsä oli otaksunut!

Gunn oli pysähtynyt seisomaan.

Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa.

Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä aamuvalaistuksessa.

Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen, — sitä ei kukaan voi estää.

Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut, ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.

Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin olisi jotain kuollut hänen povessansa.

Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina, syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä ikävöiden… että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! — —

Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki — outo Holgerkin. Hän oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.

Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä…

Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän oli antanut häipyä unhoon… Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa iloisena maata pitkin… Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää… Ne tulevat kuin pienet valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä…

Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina — — —

Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä ei häntä tunne kukaan! — —

* * * * *

Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli valveilla ja meni sisään.

Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.

Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.

Gunn riensi hänen luoksensa. — Isä, tiedätkö sen jo? — Ja tyrskähtäen kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.

Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut nähnyt koskaan, — niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, — ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut pääsyä.

Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen tukkaansa.

Hänen mieleensä oli tullut muisto — muisto siitä yöstä, jolloin Herön
Gunvor läksi hänen luotansa.

Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota ei ollut koskaan ennen voinut sietää.

Ja hänen pikku Gunninsa — ei, onni suosi häntä sittenkin.

Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan otsastaan.

Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa. Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.

Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.

* * * * *

Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.

— Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, — lähtekäämme täältä! Palatkaamme kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.

Falck nyökkäsi myöntävästi.

Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa, joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.

Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi jälleen järkiinsä.

Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.

Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli — jos niin sai sanoa — melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi salassa…

Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, — eihän hän tahtonut kieltää Holgerin syyllisyyttä… mutta kävihän häntä silti hiukan puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin… Vanha ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta…

Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä epäsuotuisaan valoon — — —

Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan, siinä kaikki, — ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän vajavaisuuksiin, — se kävisi ehommaksi entistänsä — — —

Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.
Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.

Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. — Kaikki on lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että hänen päätöksensä oli järkkymätön.

Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.

Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista, itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.

— Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi pitänyt… Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat… lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei riipu omasta tahdostamme…

Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.

— Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin, että olet ainokaiseni… Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! — Tiedät kyllä, että minua ei voi auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! — —

Gunn ei vastannut.

Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.

— Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta… oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista, kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä…

Nyt katsoi Gunn häneen. — Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: — Ei mikään itsessään ole mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää…

Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.

Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan tuolla tavoin… Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli selitellyt — — —

Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin menehtymäisillään tuskaansa.

Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä tuikeaksi.

Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.

Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa itsestänsä, heidän suhteestansa.

Silloin meni Gunn hänen luoksensa. — Älä sano enempää, Holger, pyysi hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.

Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos akkunasta — silmissä tuikea tuska… kuin katsoen jotain etäisyyteen häipyvää.

Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.

Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän tavaransa kokoon matkaa varten.

* * * * *

Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.

Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän piti jatkaa vesitse Le Havreen.

Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän huvittelihe aikansa kuluksi… taikka hän lueksi muuatta englantilaista meteorologista teosta.

Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.

Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta — sen hän tiesi olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä. Yksin Espanjan merikin — joka on niin huonossa maineessa — osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää laivan laiteitten ympärillä.

Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen — — — ja oli kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen elettäväksi… ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.

Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen huomaamattansa kääntyneet kotia kohden… viivähtäneet muinaisissa muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.

Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo ajatus hänelle tukea.

Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien…

Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti… Mitä hyvyyttä, hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!

Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat yhdessä jäämeren sumua tarkaten — ja Hesekiel pyysi häntä menemään, ettei se saavuttaisi häntä.

Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!

Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle käytöksellään — eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.

Nyt oli hän siitä niin pahoillaan — nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea sellaista.

Hänen oli aika palata kotiin — senkin tähden.

Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!

Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän kyllä tiesi…

Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi.

Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen, mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen pikku sisareksensa…

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.

Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.

— Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.

Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama viikko, ja ne piti käytettämän!

Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.