Herön kartanon lapset

by Alvilde Prydz

V

20.

Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon. Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut kunniaa oppilaastansa.

Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.

Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä vesillä.

Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja pakottaa Gunnkin huomaamaan se.

Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo riittäisi todisteeksi — — —

Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko asiaan.

Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä lajia.

Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.

Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.

Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi, millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa airoihin, silloin kävi ryske… Ja kun hän piti peräsintä kädessään, silloin oltiin hyvässä turvassa.

Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä. Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa, hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.

Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle tai — jotain vielä parempaa — aimo kalastaja, joka rientää valtakuntaansa, aavalle merelle.

Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.

Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin suoriutui siitä voittohikkaasti.

Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä huutoja — kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle, kuin olisi niiden herra ja käskijä… Ja kuinka hän kiisi yli vesien haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin valkoiset linnut! — —

Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen koiran.

* * * * *

Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.

Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät ahtaalle — ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne, jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että vilppi oli hänelle vierasta.

Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.

Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa. Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin, eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista — silloin pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.

Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.

Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä.

Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa, raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.

Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului, ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy muuttunut.

Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin ennen.

Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret — ja pian vanhatkin — hänen ympärillensä.

Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin, oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen mielestänsä ajattelivat liian vähän.

He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.

Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin jo oli puhunut heille — mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.

Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.

Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat kalastusalueet — nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta, vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja rekien ottamisesta mukaan matkoille.

Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.

Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.

Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.

Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen, alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata, vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan, ajaa heidät vesille — vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla maallaan.

Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan, heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he auttoivat edistymään — —

Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi, oli Herön Elin rouva — — —

Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen katseensa tuikean tarmokas.

Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi tulla paremmaksi.

Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.

Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti, että se vaikutti kuin velvoitukselta.

* * * * *

Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa. Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen kohoamista.

Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat olivat kohonneet ja kalat myyty.

Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.

Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.

Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen merikalastuslaivaan.

Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli taskut täynnä kultaa.

Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä puheille.

Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi tulla ylioppilaaksi.

Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.

Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.

Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen, mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.

Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä hänen vaikuttimensa oikein olivat.

Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi, hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä — ja haaveilija?

Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen eikä hän voinut vastata sanaakaan.

Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.

Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli lamauttanut hänen voimansa.

— — Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla — — —

Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn ehkä jakeli hymyilyjään — — —

Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän voisi kestää olla olemassa — —

Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli, kuin olisi hän tukehtumaisillaan!

Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi ostaa minkä mitäkin.

Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran, kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.

Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi jälleen istumaan toimetonna.

Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita, jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen esiin… Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia — oli kuin hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa — - —

Mutta häntä, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi häntä kukistetuksi — — —

Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla sellaiseksi — vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi… ja sitten läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli: liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen…

— — Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää. Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon… kuinka suopea hänen katseensa oli ollut eilen… Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui ohitse — — —

Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain Pikku-Gunnista?

Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan…

Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen…

Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko elämän aarteet pois hänen käsistänsä? — —

Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.

Hän seisoi tuijottaen eteensä — haaveittensa kiehtomana. Hän kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas… kauas elämän tuntemattomaan todellisuuteen…

Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä turvapaikkaa…

Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt paljon yön levosta.

— Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, — muista että nimesi on Hesekiel, se on: Herra tekee väkeväksi!

Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt kehuminen.

21.

Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.

Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin kodikas ja herttainen pikku rouva.

Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä, istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.

Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut, kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän miehillensä.

Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät etteivät nuo jutut voineet olla tosia.

Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin kauniisti.

Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.

Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.

Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.

Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.

Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.

Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan, tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja omisti sydämensä rakkauden hänelle.

Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla ja sulki hänet syliinsä.

Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.

Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta, ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. —

Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he kuolisivat pian, — vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia merkkejä. —

Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.

Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.

Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä jotain huvia.

Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.

Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä, mielenkiintoisia seikkoja, — sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!

Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä. Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, — metsiä ja vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman, sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan — suurena ja salaperäisenä, synkkänä ja hurjana — —

Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa, että hän oli vanha ihminen! — — —

Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se, jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut niin pelokas! —

— — Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen liekehtivinä… ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön aikana ja sitten piilotti sen povellensa… silloin — niin oli hän lukenut — silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä — — —

Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista… oli kuin joku olisi siellä liikuskellut!… Mutta ei tullut ketään.

Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, — kuten karit tuolla meren pohjalla.

* * * * *

Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti ruuasta… istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti Irmildiä.

Hän puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.

Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka ihastunut oli alkuaan ollut häneen.

Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä sellaisella.

Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa, tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki kumminkin toiste samaten.

Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta, sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.

Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin hän oli muinoin.

Svein ei huomannut sitä.

Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.

Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei onnistunut.

Silloin muuttuivat heidän välinsä.

Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein — aluksi.

Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne tukaliksi.

Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.

Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän edessään kalpeana ja kylmänä… ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor hänelle kätensä… kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi — — —

Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei ollut vielä tykkänään tukahtunut.

Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois…

* * * * *

Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain pientä viatonta huvia.

Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.

Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana, ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken maailman!

Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen kotiin.

Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.

Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset, säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset…

Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli… ja niin solakka ja jäntevä!

Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas…

Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!

Nyt tuo mies ryhtyi työhön.

Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa…

Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.

Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan huvia vain.

Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi hänen sydäntänsä — - —

— — Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa… mikä nautinto, ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja silkkisukin?… Kyllä häntä kelpaisi katsella.

Nyt nousi Hesekiel veneeseen.

Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan itseään! — — —

Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.

Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten eteenpäin.

Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi lasten pitää huolta itsestänsä.

Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen ylitsensä. — — —

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.

Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet palvelukseensa.

Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.

Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.

Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.

Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo.
Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.

Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian naimisiin.

Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.

Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias
Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.

* * * * *

Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.

Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.

Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.

Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois. Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.

Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden armolahjaa.

Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.

Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.

Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa. Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja ajatella sitä.

Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.

Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.

22.

Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.

Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt vihdoinkin palata kotiin.

Ensiksi tuli Hesekiel.

Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa, niin hänestä sanottiin.

Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista, jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.

Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla. Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla. Sitten kävisivät olot paremmiksi.

Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.

— Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. — Saat sitä riittämään asti.

Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.

Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen, kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.

Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin ketään.

Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva, että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin.

Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä, että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään.

Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää, missä hän oli?… Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka se kävisi päinsä, sitä ei Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.

— Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin tietävän enemmän kuin muut ihmiset.

Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.

Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi maailmalle ja saanut hiukan oppia — — —

Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka — se oli johtunut vain mielettömästä turhamaisuudesta.

Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri…

Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä, mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.

Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein vähimmin Gunnille itselleen.

Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.

Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa. Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat hiljaisen kärsiviä.

Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.

Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä suremasta.

Yksin vaelteli hän — kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.

Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.

Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän nuori!

Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään. Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori, hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan — eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori, raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä, valhe ei häntä pettänyt — hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen herkät, raittiit tunteet.

Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.

Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut muotoa, — se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen itseensä nähden.

Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet voimat? — — —

Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään hiipivät haaveet esiin — täynnä kaihoa ja ikävöimistä.

Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.

Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin. Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja —, ja ehkäpä ne jo olivat myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa kiroukseen — — —

Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä ja kaikki sydämensä kalleudet… Hän muisti että joku oli kerran sanonut hänelle niin — ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.

Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.

* * * * *

Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi, myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko maassa.

Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.

Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen povessansa.

Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen mielessänsä.

Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä sinenä.

Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.

Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.

* * * * *

Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.

Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.

Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen päivänvarjonsa alas olallensa.

Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä kyllä ollut jo paljonkin.

Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen…

Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.

Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä — se oli niin läpikuultava ja hieno.

— Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. — Haluaisin veneretkelle!

— Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. — Tahtoisin sinne, missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.

— No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.

Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän tehnyt sitä.

Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.

Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi soutaa hiukan matkaa, — olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.

Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.

Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä — — kuinka olikaan ihanaa elää!

Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa… Jo kaukaa hän tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä…

Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen taustaan.

Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana, huulet puserrettuina yhteen.

Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän koettaa. Hän pystytti purjeet.

Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse, missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.

Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. —
Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.

Hesekiel kartteli hänen katsettansa.

— Mitä kummia, — miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva
Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.

Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.

Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui Hesekielin käteen.

— Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän rakkautenne tulee… Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!

— Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. — Minähän aivan unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla nimellä…

Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.

— Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. — Teidän pitää tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle — — —

Hän loi katseen selälle päin. — Mutta on parasta päästä suojaan, sillä ensi yönä tulee kova ilma — myrsky on jo tulossa. — — Soudatteko minut huomenna rovastilaan?

Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?

— Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.
— Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.

Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.

He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, — ja eikö se ollut Hesekielin syy?

Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.

Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin iloissaan…

— Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän sisäpuolella. — Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin alakuloisella mielellä! — Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.

Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä lupautua tulemaan.

Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.

Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.

Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut hänen leijailevaa käyntiänsä — mutta vielä valtavammin vaikuttivat häneen hänen silmänsä.

Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne olisivat seuranneet hänen mukanansa… Ei, hän ei tahtonut ajatella niitä…

Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja kamariherrattaren luo…

Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä…

Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista kaikista muista.

Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.

Hesekielistä tuo oli ihmeellistä — olihan hän naimisissa ja hänellä oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.

Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.

Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.

23.

Oli varhainen kesä.

Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana lepäilivät yöt yli maan.

Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet pyöriskelivät ulkona lahdella.

Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä katsastelemassa.

Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset, olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan, vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen. Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.

Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.

Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan ahdistamaan.

Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.

Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.

Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.

Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä, — silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.

Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan lahdella — mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.

Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen ympärillään… Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä joutui huumauksiin, kiehdoksiin — — — Hän toivoi takaisin maihin, kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita hän ei tiennyt mainita nimeltä…

Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet — hän ei voinut kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? —

Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja viedä hänet elämän juhlaan?

Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?…

Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään. Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan jälkeenpäin — — —

Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.

Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut, mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa. Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan ja kylmäkiskoisuudestaan.

Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle — mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että kaikki riippui vain virrasta — kaikki tyyni.

Irmild istui äänetönnä.

Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta — sen kärsimyksistä, sen suloisuudesta!

Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.

Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.

* * * * *

Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.

Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla, katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty, hänen tahtonsa tarmo tylsyi.

Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.

Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen täytyi myöntyä.

Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle vertoja.

Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri, aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.

Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!

Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä…

Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:

"Taikoihini sinut loitsin, nuorukainen sorea, tahdollani taltutan…"

Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.
Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.

Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen kaiken, mikä teki vastarintaa.

Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.

Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.

Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan ruskosta muovaeltuna.

Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin tuntehikkaaksi… Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen… tarkkasi, kuinka puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman valtavaksi. — — —

Hänen voimansa oli lopussa.

Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.

— Kuinka uskallat vaeltaa täällä — etkö tiedä että täysikuu sytyttää sydämen salaisen liekin… silloin valmistetaan täällä taikajuomaa…

Hän nauroi hiljaa. — Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani juoda, annan sinulle taikajuomaani!

Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.

— Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua! Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, — ja me myöskin, eikö niin?

Hän suuteli jälleen nuorukaista.

Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti.

— Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, — että hän aukaisee silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! —

Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi tukea häntä.

— Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. — Kuinka taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! — — —

Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen kaulaansa.

— Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän alakuloisesti, painautuen häneen.

— Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.

Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi. Hän ei puolustautunut enää.

Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.

Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja heristi nyrkkiä.

— Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!

Hän nauroi. — Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia! Tuollainen vanha ukonrähjä… Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun otin hänet… typerä ja herkkäuskoinen kuten olin… En ole koskaan ollut häneen täyttä totta rakastunut…

— Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.

— Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.

— Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. — Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.
Tule!

Ja poissa hän oli.

Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. — Minä tulen! oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi? Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? —

Tuolla ulkona maailmassa vaelteli hän, joka oli unohtanut hänet toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan — ei edes täällä kotona — ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi. Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa — — —

* * * * *

Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.

Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.

Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: — Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan… Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!

Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin hänen kasvojensa edessä — —

Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli ylevässä ankaruudessaan — — —

Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.
Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.

Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.

Janine muori käännähti hänen puoleensa.

— Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.

Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa
Janine muoria silmiin.

Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.

Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.

Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! —

* * * * *

Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän ei voinut vastata.

Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua.
Se hohti taivaankaaren väreissä.

Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet hajalle — — — kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui tuuliajolle. —

Hän palasi jälleen todellisuuteen — täällä ei hän voinut viipyä.

Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.

Joki kohisi yön hiljaisuudessa — tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli, ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja — — —

Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! — —

Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.

Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein askelin.

Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.

Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan, ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.

Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan — niin väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.

Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki järjestellen kaikki valmiiksi.

Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno, hohtavan valkoinen kaula kannatti… Ja nyt se ojentautui kuin katsomaan, tuliko hän jo — — —

Hän oli avannut veräjän puoleksi — mutta nopeasti hän sulki sen jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.

Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei tiennyt ketään hänen vertaistansa! — — Seuraavana hetkenä taas hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli hänelle kyllin hyvää! —

Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.

Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin paloi… noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö — tuon naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta? Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? — — —

Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen katseensa haki odotettua vierasta.

— Minä tulen, mumisi tämä.

Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt hänet siinä. Hän tahtoi sitä mitä ei tahtonut.

Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.

Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä vastaan avosylin.

Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. —
Minä en tule! kuiskasi hän.

Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. — Kuinka olet viipynyt!

Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.

Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään oli hän jälleen joutunut virran reunalle.

Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki, ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa — —

Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas Jumala — aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen? —

Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän päättänyt tulla toisen orjaksi? —

Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä seisoi, joka pensasta ja puuta… merta, joka oli tuntenut hänet pienestä pojasta saakka, — koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka ympäröi häntä — — —

Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen — unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa todellisuudeksi! — —

Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen heräsi jälleen — — —

— Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! —
Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!

Ja Pikku-Gunn — hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää voinut häntä nähdä… Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta…

Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli tahraantunut — — —

Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen mikä häntä vaivasi…

Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. — — —

Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä jalkoihinsa, — ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla. — — —

— — Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se tapahtui, — siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!

Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein askelin. — — —

* * * * *

Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.

Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.

Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat päivän tervetulleeksi.

Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli maan ja meren.

Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen ponnistuksen jälkeen.

Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.

Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.

Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.

Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.

Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.

Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa miehekkyyttä.

Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa… Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena — mutta voitonseppele otsalla.

* * * * *

Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.

Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta — kulki katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.

Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.

— Pikku-isä, oletko sairas?

Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi seisomaan paikoilleen.

Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.

Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä — lauloi kuin olisi tuudittanut lasta lepoon.

Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.

Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta.

Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin, sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!

Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin asetetut kätensä.

— Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen. — Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä, lausui hän, riemusta säteillen, — sinä olet kukkanen Herran kasvojen edessä!

* * * * *

Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.

Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.

Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.

Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua…eihän hänen tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.

Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. — Se ei saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. — Ja tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet sitä ennen sinua.

Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. — Ei kenenkään tarvitse enää hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!

Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.

Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että täytyisi käydä niin… Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin rouvasta ihmeelliseltä.

Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein kuin kuolleelta.

Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.

— Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, — tahdotko lähteä täältä?

— Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, — matkata sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua! Tulen pitämään sananne mielessäni!

Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.

24.

Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen… ihanana ja valoa hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden — silloin kutsui hän isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.

— Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä hohde kirkastaa laakson!

Ja hän oli tullut jälleen kotiin — paikalle, joka tuoksui merta ja salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa pitkin mieletönnä ilosta.

Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, — se aaltoili purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla ruusuilla — - —

Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista; kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa — — —

Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet — — — Oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli kotona!

Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin kanssa.

Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm, se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!

Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.

Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.

Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.

Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.

Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien kotiin.

* * * * *

Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin, kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä häntä enää. — Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.

Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.

Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain tuonne ylös…

Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, — valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.

Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan, mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.

Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli liitossa salaisen maailman kanssa? —

Falck hymyili surunvoittoisesti — sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi. Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.

Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä hän oli lähtenyt.

Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin kautta.

* * * * *

Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.

Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli saapunut ja jo oli myyty Englannin.

Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli isoäidin puheille.

Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät… niissä oli omituinen, tuskallinen kiilto.

Gunnin sydän kävi raskaaksi.

Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.

Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.

Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät ja tyynet?… Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.

Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa, miehekkäässä kauneudessaan… Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt hänen kaltaiseksensa…

Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!…

Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? — —

Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä. Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!…

Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata häntä…

Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata ja kansaa, — jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan eteenpäin!… Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee toisia lisää… Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä vallankumous, sanoi isoäiti — — —

Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.

Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi — ainoaksi, mikä johti pois inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen — mikä tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi siellä missä se ei ole — — —

Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina, johtaaksensa kaikki tuolle tielle — — —

Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.

Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä oli luvannut.

* * * * *

Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.

Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä paranee.

Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa — mutta kerran hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota voimakkaampana kuin ennen.

Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.

Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi antimiaan, maa samaten.

Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä. Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa. Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.

Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön kartanon palvelukseen.

Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa
Elin rouvan kanssa.

Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön kartanoon.

Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli. Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla ennalleen! — Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen — eikä hän myöskään voisi enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa hänelle: — Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä minua, — kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi vuodattaa lohtua sydämeesi! — — —

Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten muinoin. Se ei käynyt päinsä…

Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli mennyttä — se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi hän suorittaa!

Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin muuttuneena — näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse voi olla niin viehkeä… kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin ennallaan — siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli, oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.

Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.

Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi, silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin laakson kukkasten tuoksu…

Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.

Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin pitänyt vallassansa.

Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.

Hän näki hänet joka päivä — mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.

Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.

Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.

Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli hänen mieltänsä.

Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät siitä tummiksi.

Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!

Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat toistensa valittavat ajatukset.

Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.

Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin entisajan tapahtumasta… mitä he silloin olivat sanoneet…

Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos
Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.

Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.

Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.

Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin askeleet. Ja Gunnin ääni — se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. — Silloin oli kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.

Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt häntä selvästi, — hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.

Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti, peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan voinut auttaa häntä.

* * * * *

Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei unohtanut helposti, — sen muisti Gunn entisajoilta.

Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, — hän ei uskaltanut enää kysyä mitään.

Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi hän vain ei voinut tehdä mitään.

Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea kärsimys tuottaa.

Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut päästä.

* * * * *

Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen.

Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan.

Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä, kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä ei ollut tapahtunut.

Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen Gunnin ja Hesekielin.

Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.

Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.

Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.

Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen oikealle tolalle! — — —

Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.

Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei ollut korjattavissa?

Hän pudisti päätänsä. — Vaikeata se on, mumisi hän.

— Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.

— Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen, tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella purjeita.

Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.

Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.

* * * * *

Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi. Monet kävivät oikein varakkaiksi.

Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki hyvää niin monelle.

Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat — katsoivat saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.

Yksi huoli oli heillä kaikilla.

Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan menettää hänet.

Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle, että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. — — —

Herraa piti heidän kiittää siitä — mutta kaikki tunsivat että tuolta ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, — puun, jonka latva tarjosi suojaa monelle.

* * * * *

Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?

Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi oikean voimaan.

Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen täytyi tapahtua.

Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, — tuo ainoa, joka voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.

Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.

Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.

Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina — kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun näkymättömillä teillä.

Ja nyt viime aikoina — mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin silmiin — ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää koskaan! — — —

* * * * *

Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.

Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa… antaa Tonettan ja Domenican huolehtia talon järjestyksestä — ja viettää illat Herön kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä sai pitää hänet rauhassa ilonansa.

Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen. Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten hänenkin sydämensä.

On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten Hesekielin laita on — että juuri hän itse jätti hänet syrjään, että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet. Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on tarjottavana, — silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina, vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi koskaan myllertää — — —

Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.

Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.

Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja kehittyvä vapaasti ja ihanasti.

Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.

* * * * *

Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.

Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt valonloistetta yli hänen vanhuutensa.

Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin
Herön kartanossa?

Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten huoneiden kautta.

Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? — — —

Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla — myöskin pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa vastaamaan.

Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta, kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista pilvistä taivaanrannalta.

Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.

He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina — ja liitelevät kautta kaiken maailman.

Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen kuin joutsenet — ja opettavat heitä pitämään varansa.

Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä hyvää, minkä Jumala suo heille.

Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, — Herön kartanoon on sen sijaan tullut uusi Gunvor valtiattareksi.

Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet sellaista kuin Herön kartanossa? — — —

Missä on meri senkaltainen kuin siellä? — niin hopeansininen ja kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia — keinutellessaan helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyräillen lauluansa, joka uhkuu elämän ja kuoleman viisautta! —

Missä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä? — — —