I
Valtiomiehet.
Hra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella käynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla Pyhän Katharinan Kuvassa. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän otti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.
— Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi voinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut murhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin ansaitseva, erittäinkin Athalie'nsa johdosta, jossa hän osoitti ymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten muuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva murhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka nostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine oli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo runouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole muuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan. Kuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään. He erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan kurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava eläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla verellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se yksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret ja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.
Hra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon mestarini lausui nuo viimeiset sanat.
— Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että nämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan poliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan kuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta barbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.
Kunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra
Romanille tavallisella suloudellaan:
— Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin järjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä kirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne Monarchie ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä herra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista ajatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten valtiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te annatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen maailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät kohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa olleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.
Tätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli ottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä paukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä meteliin.
— Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten hallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti historiaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku Cromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe, että valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?
— Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen vuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on vaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot ovat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta, joka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on jotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla ja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän vaununsa ja heidän vaatteuksensa.
— Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman jälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja joka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä, jolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan huminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä hänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.
— Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli kunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä niinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias teeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua kenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän kävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut turmeltuvat.
Hänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on kiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan sekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen vihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta mitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille muuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen ympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni uskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä jättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät jätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin ajanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta kuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen kuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin nimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa pysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja noudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan hämmästyttää?
— On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä valtiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden sen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen tehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten asiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan tilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita? Tämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen ystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala rohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti itsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan, Aika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä, hänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli kuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei tulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti isänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä hänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet valloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli riippuvainen.
— Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa siirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen porvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset asiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on tapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset, ollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa pakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään päätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä raakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat yritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta tavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan lähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja tahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja merenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä toisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja jos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän jumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon kaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo meidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset eivät Kadmuksen aikaan tunteneet?
Nämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota kirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.
— Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette rikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen ja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette ole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette häiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen saattaaksenne meidät hämille.
— Hyvä herra, sanoi apotti, jättäkäämme Kadmus sikseen, koska se teitä vihastuttaa. Tahdon sanoa ainoastaan, että valtiomiehellä on vähän osuutta omiin yrityksiinsä eikä hän ansaitse niistä kunniaa eikä häpeää. Tahdon sanoa, että elämän surkuteltavassa komediassa hallitusten päämiehet näyttävät käskevän, niinkuin kansat tottelevan, mutta se ei ole muuta kuin leikkiä, turhaa näennäisyyttä ja itse asiassa sekä toisia että toisia näkymätön voima johdattaa.