II

Pyhä Abraham.

Tuona kesäisenä yönä hyttysten hypellessä Pienen Bachuksen lyhdyn ympärillä hra apotti Coignard otti raitista ilmaa Saint-Benoît-le-Bétournén kirkon kaaren alla. Hän mietiskeli siinä tapansa mukaan Cathérinen saapuessa istumaan hänen vierelleen kivipenkille. Kunnon mestarini oli taipuvainen kiittämään Jumalaa hänen töistään. Hän katseli mielihyvällä tätä kaunista tyttöä, ja koska hänen henkensä oli hymyilevä ja viljeltynyt, hän puheli tälle miellyttäviä sanoja. Hän kiitti Catherinen pirteyttä, joka ei esiintynyt ainoastaan hänen kielellään vaan myöskin hänen kurkussaan ja kaikessa muussakin hänen henkilössään sekä siitä, että tämä tosin hymyili huulillaan ja poskillaan, mutta vielä enemmän lihansa kaikilla kauniilla poimuilla ja syvennyksillä, minkä vuoksi oli varsin vaikeata sietää hänen verhojaan, jotka estivät näkemästä hänen kokonaan hymyävän.

— Koska yleensä, sanoi hän, on tehtävä syntiä maan päällä ja koska kukaan paitsi öykkäri, ei voi uskoa itseään erehtymättömäksi, tahtoisin juuri teihin nähden, hyvä neiti, että taivaallinen armo hetkeksi heittäisi minut erikoisesta suojeluksestaan, jos varsinkin se voisi tuottaa teillekin jotain mielihyvää. Minulle se tuottaisi kaksi mitä kallisarvoisinta etua, nimittäin: ensiksi, että tekisin syntiä harvinaisella ilolla ja valikoidulla herkullisuudella, toiseksi, että samassa saisin anteeksiannon teidän sulojenne voimasta, sillä on epäilemättä kirjoitettu Tuomion kirjaan, että teidän viehätyskeinonne ovat vastustamattomia. Tämä täytyy ottaa huomioon. Näkee älyttömiä miehiä, jotka huvittelevat rumien ja sulottomien naisten kanssa. Nämä onnettomat tuohon tapaan toimien syöksyvät vaaraan kadottaa sielunsa, sillä he tekevät sen vain syntiä tehdäkseen ja heidän työläs rikkomuksensa on täynnä raadollisuutta. Sen sijaan niin kaunis iho kuin teidän, Cathérine, on jo sellaisenaan puolustus Iäisen silmien edessä. Teidän sulonne helpottavat ihmeellisesti rikkomusta, joka käy anteeksiannettavaksi, ollen riippumaton meidän tahdostamme. Ollakseni oikein suora, hyvä neiti, minä tunnen, että teidän läheisyydessänne taivaan armo jättää minut ja pakenee linnunlentimillä. Siinä silmänräpäyksessä, kun nyt puhun teille, siitä ei ole jäljellä enää kuin pieni valkea pilkku noiden kattojen päällä, joiden räystäillä kissat rakastelevat raivokkain huudoin ja lapsellisin valituksin kuun istuessa aivan julkeana eräällä savutorvella. Kaikki mitä näen teidän olemuksestanne, Cathérine, vaikuttaa aistillisesti ja se, mitä en näe, vielä aistillisemmin.

Hänen näin puhuessaan Cathérine loi silmänsä alas polviinsa ja käänsi ne sitten aivan kimmeltävinä hra apotti Coignardiin:

Ja virkahti varsin vienolla äänellä:

— Koska te tarkoitatte minulle hyvää, herra Jérôme, sanoi hän, luvatkaa minulle suostua pyyntöön, jonka aion tehdä teille. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

Kunnon mestarini lupasi. Kuka ei olisi tehnyt samoin hänen sijassaan?

Cathérine sanoi hänelle silloin vilkkaasti:

— Te tiedätte, hra Jérôme, että apotti La Perruque, Saint-Benoît'n apupappi, syyttää veli Angea, että tämä muka olisi varastanut hänen aasinsa ja tuosta on apupappi tehnyt virallisen kantelun. Ei voi olla väärempää syytöstä. Tämä kunnon munkki oli lainannut aasin kuljettaakseen pyhäinjäännöksiä maalaiskyliin. Aasi hävisi tiellä. Pyhäin jäännökset löydettiin. Se on asiassa oleellista, kuten veli Ange sanoo. Mutta apotti La Perruque vaatii takaisin aasiaan eikä anna sijaa järjen äänelle. Hän tahtoo sulkea tuon pikku munkin piispan vankilaan. Te yksin voitte saada viihtymään hänen vihansa ja ottamaan takaisin kanteensa.

— Mutta, hyvä neiti, sanoi apotti Coignard, siihen minulla ei ole voimaa eikä halua.

— Oh! jatkoi Cathérine puhettaan liukuen hänen lähelleen ja katsoen häntä keskitetyllä hellyydellä. Mitä haluun tulee, olisin sangen onneton ellen onnistuisi sitä teihin lietsomaan. Mitä taas voimaan tulee, hra Jérôme, se teillä on. Eikä mikään olisi teille helpompaa kuin pelastaa tuo pikku munkki. Riittäisi, että te antaisitte herra La Perruquelle kahdeksan saarnaa laskiaiseksi ja neljä adventiksi. Te kirjoitatte niin hyviä saarnoja, että täytyy tuottaa teille suurinta mielihyvää niitä kirjoittaa. Sommitelkaa nuo kaksitoista saarnaa, hra Jérôme, sommitelkaa ne heti. Käyn itse hakemassa ne teiltä asunnostanne Saint-Innocent'issa.

— Herra La Perruque, jolla on korkeat ajatukset tiedoistanne ja ansioistanne, pitää varmaan kahtatoista saarnaanne aasin arvoisena. Heti kun hänellä on nuo kaksitoista saarnaa hän on peruuttava kanteensa. Hän on sen sanonut. Mitä on teille kaksitoista saarnaa, hra Jérôme? Ja minä lupaan kirjoittaa aameneni niistä viimeisen alle. Te lupaatte, lisäsi hän kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Tästä, sanoi ankarasti hra Coignard irroittaen kauniit kätöset kaulaltaan, minä kieltäydyn ehdottomasti. Lupaukset, joita kauniille tytölle annetaan, ovat sitovia vain lihalle eikä ole mikään synti evätä niitä. Älkää luottako minun apuuni, sorja tyttöseni, että tahtoisin pelastaa tuon parrakkaan viettelijän oikeuden käsistä. Jos kirjoittaisin yhden tai kaksi tai kaksitoista saarnaa, niin tekisin sen noita huonotapaisia munkkeja vastaan, jotka ovat Pyhän Kirkon häpeä ja kirppujen kaltaisia, jotka ovat tarttuneet Pyhän Pietarin vaatetukseen. Tuo veli Ange on konna. Hän antaa kunnon naisten kosketella muka pyhäin jäännöksinä jotakin lampaan tai porsaan luuta, jonka hän itse on kalunnut puhtaaksi ällöttävällä ahmattiudella. Lyönpä vetoa, että hän on kuljettanut hra La Perruquen aasin selässä jotakin enkeli Gabrielin siivensulkaa, sädettä tietäjien tähdestä ja jossakin pienessä jouhisoittimessa niiden kellojen kaikua, jotka soivat Salomonin temppelin tapulissa. Hän on oppimaton, hän on valehtelija, ja te rakastatte häntä. Siinä on kolme syytä, joiden vuoksi hän on minulle vastenmielinen. Jätän teidän arvosteltavaksenne, hyvä neiti, mikä noista kolmesta on painavin. Se voi olla myöskin niistä vähimmän kunniallinen, sillä toden totta, olin viehtynyt juurikään niin väkivaltaisesti, että se ei ole ollenkaan minun ikäni eikä säätyni mukaista. Mutta älkää pettykö. Tunnen varsin vilkkaasti sen herjan, minkä tuo teidän niskapussillinen kaapukonnanne muodostaa Herramme Jeesuksen Kirstuksen Kirkolle, jonka sangen arvoton jäsen minä olen, ja tuo kapusiini vaikuttaa minuun niin vastenmielisesti, että minut valtaa äkillinen halu mietiskellä jotakin Pyhän Johannes Chrysostomuksen kaunista kohtaan sensijaan, että hieroisin tässä polviani teidän polviinne, hyvä neiti, kuten olen neljännestunnin tehnyt. Sillä syntisen himo on katoavaista, mutta Jumalan kunnia pysyy iankaikkisesti. En ole koskaan liioitellut lihan synnin käsitettä, se oikeus täytyy antaa minulle.

En säiky niinkuin hra Nikodemus niin pientä seikkaa kuin huvitella jonkun sievän tyttösen kanssa. Mutta en voi ensinkään sietää mielen alhaisuutta, en tekopyhyyttä, en valhetta, enkä tuota raakaa tietämättömyyttä, jotka tekevät teidän veli Angestanne täydellisen kapusinin. Teihin tarttuu hänen hommastaan, hyvä neiti, rentustelun tapa, joka vetää teidät paljon alapuolelle teidän säätyänne, ilotytön säätyä. Tunnen sen häpeät ja kurjuudet, mutta se on paljon korkeammalla kapusiinien säätyä. Tuo lurjus häväisee teidät samoin kuin hän on häpeä itse Pyhän Jaakon kadun lokavirroillekin niihin astuen jalallaan. Ajatelkaa, hyvä neiti, kaikkia niitä hyveitä, joilla te vielä voisitte epämääräisessä ammatissanne kaunistauta ja joista yksikin ehkä voisi avata teille eräänä päivänä Paratiisin, ellette olisi tuon saastaisen sian nöyrin orja ja palvelija.

Sallien kaiken teissä muodostua siksi mikä lopuksi on tarpeellista, että voisi jättää teidät teistä erotessaan, te voisitte, Cathérine, kukoistaa uskossa, toivossa ja rakkaudessa, rakastaa köyhiä ja käydä katsomassa sairaita. Te voisitte olla almujen antaja ja myötäkärsijä ja te voisitte iloita kainosti taivaan pilvistä, merien, metsien ja ketojen kauneudesta. Te voisitte aamulla ikkunanne aukaistessanne ylistää Jumalaa kuunnellen lintujen laulua, te voisitte pyhiinvaellusten päivinä nousta Pyhän Valeriuksen kukkulalle ja itkeä siellä, ristin alla, suloisesti kadotettua viattomuuttanne, te voisitte tehdä samoin kuin Hän, joka yksin lukee ihmissydänten salaisuudet, te voisitte tehdä niin, että Hän voisi sanoa: 'Cathérine on minun luontokappaleeni ja minä tunnen hänet sen kauniin valon jätteistä, joka ei suinkaan ole sammunut hänessä'.

Cathérine keskeytti hänet.

— Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa minulle taritsette.

— Tehän pyysitte minulta kahtatoista, vastasi apotti.

Cathérine alkoi suuttua:

— Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia. Tahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte.

— Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä tekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.

— Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi… Te kieltäydytte?…
Apotti, minä kostan.

Hän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän äkkiä rupesi huutamaan:

— Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa puvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra apotti!

Juuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in Trois-Pucelles'in kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli matkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n kolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä merkiksi.

Apotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma, sillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin ankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja lävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon kadun lihalliset synnintekijät.

Mutta Cathérine ei itsekään tiennyt kuinka täydellinen hänen kostonsa oli. Hän oli nähnyt saapuvan paikalle neiti Lecoeur'in. Mutta hän ei ollut nähnyt isääni, joka saapui heti perästä.

Hän tuli minun kanssani hakemaan kaariholvin alta apottia noutaakseen hänet Pieneen Bachukseen. Isäni piti paljon Cathérinestä. Mikään ei häntä suututtanut niin kuin jos hän näki tämän lähentelevien miesten seurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä. Mutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen huudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas ja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen vihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon käytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi mekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan paistajan ammattia.

Pelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine esiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä hänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.

Hän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle ivallisen juhlallisesti:

— Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa, menettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein silloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä hintaa.

Cathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja kunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä kaunopuheisuudella:.

— Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä tulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka tilanteeseen kuin tuo nimilappunen "Kuusivaltaista", jonka ontuva veitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en ole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että tunnustan sen ansainneeni?

On sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon kainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on minulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard, kunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden ilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa pyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua pahamaineiseen taloon.

— Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat järkähtyneet.

— Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa ruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta pyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.

Isäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki katoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:

— Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan, kun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären nimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä olisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle kopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä ikkunan kautta.

Hän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja. Mutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli lähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja johdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:

"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä kukaan ei tunne minua."

Hän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa ja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin Syyrian kaikkein suloisin kaupunki.

Sillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin mietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää sitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:

"Maria, miksi et laula enää psalmeja, joita osasit niin hyvin?"

Kun hän ei saanut mitään vastausta, hän arvasi totuuden ja huudahti:

"Julma susi on ryöstänyt karitsani!"

Hänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän kuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien järkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan tarkan selon siitä kuinka asian laita on.

Ystävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän kuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran puvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren hatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli sanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle nähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän sanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:

"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi nähdä häntä?"

Isäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria esittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti ilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin surulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän aterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan nautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän ei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan häntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta käyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen ammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:

"Jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla kolme vuotta sitten!"

Pyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran tapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:

"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun rakkauttasi."

Mutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi teeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:

"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut sinulle isän sijaisena."

Hän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen ja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei joutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: — "Tyttäreni, ainoastaan Jumala on synnitön!"

Marian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon luoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa mukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet hevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan entisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa, että Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja että siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän itse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.

Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini, kumoten viinipikarinsa.

— Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on saanut silmäni kyyneliin.