III
Valtiomiehet.
(Jatko ja loppu)
Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin, kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.
Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:
— Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa. Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.
On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan Apokolokyntos tai meidän Satire Ménippée, joka on aika mehevä. Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta. Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin tuntenut elämässään, hän vastasi:
— Kun tunsin menettäneeni kunniani.
Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta. Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon, ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.
Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.
— Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa, yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.
— Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena niin oivassa työssä?
— En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni olisi sellainen vaikutus, en kirjoittaisi niitä koskaan.
— Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?
— Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni asetti hänelle kysymyksensä.
— En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet meille niin myöhään kuin suinkin.
— Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän, että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.
Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi katkeriin puheisiin:
— Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi, herra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka huonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman tammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai turkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä Europassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian periaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes vaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani valtiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti, perustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan periaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne kelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille sellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.
— Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle halua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa minut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.
Herra Hibou vastasi mietelmällisesti:
— Siellä olisi pakko harrastaa vain hyveitä.
— Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa! On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra, väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?
— Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen Bastillessa, ja jota ette tunne?
— Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat. Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole kokeneet sen?
— Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?
— Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.
Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset kiukustuneella äänellä.
Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:
— Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä, ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.
— Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo opettajani.
— On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.