IV
Mississipin juttu.
Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä. Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on, että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa, rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä, ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas Iskariot.
Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla, parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.
Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka, kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.
Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa. Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.
Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta ihmeellistä esimerkkiä.
— Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa, jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni hänen sievän voittonsa johdosta.
Herra Roman keskeytti:
— Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta, ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.
Herra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.
— Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.
— Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.
Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli täydellisesti herra Romanin kannalla.
Tämä jatkoi:
— Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein tarpeellisimpiakin.
— Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!
Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan, herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.
— Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa häpeään ja on syrjäytettävä.
— Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.
— Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.
— Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte, on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä, ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään, ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.
— Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka, että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään selvinneet.
— Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani. Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä: hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.
Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.
Kun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.
— Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?
— Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan Viisaudesta väittää Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani, kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.