XII.
Armeija.
(Jatko ja loppu.)
— Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan sotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan, ihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä luonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on yhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa ilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille kuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä hyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat niin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään niille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin keskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen saalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen toveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö muistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan vuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut värittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä sovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme taistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan tunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja määrätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on itse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan toisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me pöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka kuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on totta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja luonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä ole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman takia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden vanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin palkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä sivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus toteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin kykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa toinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen halveksimisella.
Muistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan kirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin, jota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka kulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut paljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa mielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka rykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut. Sanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli tyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen ravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että läksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä) katsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän luki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska hän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt enempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis aluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti, jonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten päivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä toistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän kumartui puoleeni ja sanoi:
— Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti. Syököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen sekasotkusta, mikä peittää taivaan!
Neuvoin hänelle heti, kuinka se löytyy osoittamalla sitä sormellani.
— Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle!
Tältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.
Ja hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen päähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.
Kerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja myöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys maailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin hänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun pukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra kuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä armeijassa.
Kun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä, kysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta, että taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä sanoilla:
— Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain kokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan valloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä taistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein yli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin yrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä, jotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan ominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista muotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen mielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte muovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti tekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa taistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja hän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa etanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä kotka. Mikään ei ole sen todempaa.
Mutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo vastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että toinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla päälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa olla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla taitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti ole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä päästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?
Mutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin osoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli kunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli ihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet, jotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet kärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa. Sinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen niistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja karjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin taiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki, tuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin jumaliaan, tuo Urbs on sodan tytär.
Ensimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa, verisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan haaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin, että häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.
En puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit tuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on oikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.
Sota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti, hillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen kuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat tehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista ajatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen teurastusten loppua.
Mitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin sallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja tasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta on hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään. Uskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä. Aseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni yleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat lakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset kansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se pakahtuu liikaan lihavuuteen.