XIII
Akatemiat.
Sinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan Akatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt ylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja luulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti Coignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti hiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului Normandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä syyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma veljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei ihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan harmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat uhmailijoita.
Kunnon opettajani moitti lempeästi heidän vastustushenkeään.
— Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra de Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja ajokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset. Totta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun, istunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra Duclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän haluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän sitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei istuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin kuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän maailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas. Onnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen se, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken mitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla akateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja piiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään hän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat hymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.
Näin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti hänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus kiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista esiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.
— Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua jäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa pitävän piispan sedän?
— Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez osoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi elämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on sepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten Ranskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä, haluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä mahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain barbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de Séeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo se, poikani, on hyvin jalomielistä.
Uskalsin vastata tähän puheeseen, niin oli nuori veri kuohahtanut päähäni.
— Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa esittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on huomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan hänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen osaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea varovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä kylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana harrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei millään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien ääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n ylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin lukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen ainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita suosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus. Onko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?
— Jacobus, intti ystävällisesti herra apotti Coignard, ajattelet yhtä yksinkertaisesti kuin äitisi, jolta olet yksinkertaisuutesi perinyt, ja huomaan, että vielä kauan säilytät luontaisen lapsellisuutesi. Onnittelen sinua siitä. Mutta tuo viattomuus ei saa tehdä sinua väärin tuomitsevaksi: riittää jo, kun pysyt tietämättömänä. Se kuolemattomuus jonka herra de Séezin osalle on langennut, ei vaadi, että hän olisi joku Bossuet tai Belzunse, se ei ole kaiverrettu hämmästyneiden kansojen sydämiin, se on kirjoitettu paksuun luetteloon ja käsitäthän, ettei tuollainen paperinen laakeri sovi muihin kuin sankarillisiin päihin.
Jos neljänkymmenen joukossa onkin sellaisia henkilöitä, jotka ovat pikemmin hienostuneita kuin sankarillisia, niin mitä pahaa näet siinä? Keskinkertaisuus loistaa akatemiassa. Ja missä se ei loistaisi? Onko se vähemmän mahtava parlamenteissa tai valtioneuvostossa, jossa se epäilemättä on vähemmän paikoillaan? Täytyykö miehen tosiaan olla erikoisen etevä, ottaakseen osaa sanakirjan toimittamiseen, joka haluaa säännöstellä käytännön saattaessaan vain seurata sitä?
Akateemikot asetettiin, kuten tiedetään, säännöstelemään kaunista sanontaa mitä puheeseen tulee, siivoamaan kielen kaikista vanhoista ja kansanomaisista epäpuhtauksista, ettei vain ilmestyisi toista Rabelais'ta, toista Montaigne'a tuoksuamaan maamoukilta, tolvanoilta ja provinssilta. Sitä varten kutsuttiin koolle hienon tavan tuntevat ylimykset ja kirjailijat, joitten etu vaati sen tuntemista. Tämä sai pelkäämään, että seura tyrannimaisesti uudistaisi ranskankielen. Mutta pian huomattiin, että tällainen pelko oli turha ja että akateemikot seurasivat käytäntöä pikemmin kuin hallitsivat sitä.
Akatemia tyytyi pian kokoamaan suureen sanakirjaan käytännössä tapahtuvat edistysaskeleet. Se on kuolemattomien ainoa tehtävä.[8] Sen suoritettuaan heillä on hyvää aikaa huvitella keskenään. Tätä varten he tarvitsevat iloisia, keveitä, suopeita kumppanuksia, miellyttäviä virkatovereita, maailman tuntevia ja ymmärtäviä miehiä. Sellaisia eivät etevät henkilöt aina ole. Nero on joskus hyvin vähän seuranhaluinen. Harvinainen mies on harvoin kekseliäs huvituksissa. Akatemia on saattanut olla ilman Pascalia ja Descartesia. Kuka voi väittää, että se yhtä hyvin olisi voinut olla välittämättä Godau'sta, Courart'ista, tai jostain muusta notkeahenkisestä, seurustelukykyisestä ja kekseliäästä henkilöstä?
— Voi sentään, huokasin, akatemia ei siis olekaan jumalallisten miesten senaatti, kuolemattomien neuvosto; se ei siis olekaan runouden ja kaunopuheisuuden ylevä areopagi?
— Ei ollenkaan poikani. Se on seura, joka saarnaa hienoa käytöstä, ja joka sen vuoksi on saavuttanut suuren maineen vieraitten kansojen ja varsinkin moskovalaisten keskuudessa. Et saata käsittää, kuinka syvästi saksalaiset paroonit, Venäjän armeijan everstit ja englantilaiset lordit kunnioittavat Ranskan akatemiaa! Nuo europalaiset eivät tiedä korkeampaa kuin meidän akateemikkomme ja tanssijattaremme. Tunsin erään hyvin komean sarmaattilaisen ruhtinattaren, joka Pariisissa käydessään innokkaasti haki akateemikkoa, uhratakseen hänelle heti paikalla kainoutensa.
— Jos asianlaita on sellainen, huudahdin, niin kuinka akateemikot saattavat turmella hyvän maineensa noilla huonoilla valinnoilla, joita täällä niin yksimielisesti moititaan?
— Ohoh! Jacobus poikani, selitti oiva opettajani, älä puhu pahaa huonoista valinnoista. Ensistäänkin tulee kaikissa inhimillisissä asioissa antaa sattumallekin sijansa, joka on, kaikki huomioon ottaen, Jumalan osa maan päällä ja ainoa seikka, missä jumalallinen kaitselmus selvästi ilmestyy tässä maailmassa. Sillä käsitäthän hyvin, poikani, että se mitä sanotaan kohtalon älyttömyydeksi ja onnen oikuiksi on todellisuudessa vain jumalallisen viisauden ylemmyyttä sen leikkiessä väärien viisaiden neuvoilla. Toiseksi tulee ryhmienkin keskuudessa antaa hiukan tyydytystä oikuille ja mielikuvituksen leikille. Puhtaasti järkevä yhteiskunta olisi ihan sietämätön; se riutuisi oikeudenmukaisuuden kylmän painostuksen alla. Se ei uskoisi olevansa mahtava eikä edes vapaakaan, jollei sillä silloin tällöin olisi mieluisaa riemua uhmailla selvää järkeä ja ymmärrystä. Omituisien oikkujen helliminen on tämän maailman mahtavien helmasyntejä. Miksikä ei akatemiakin saisi käyttää kuuta tunnuskuvanaan kuten Turkin sulttaani ja kauniit naiset?
Monet vastakkaiset kiihkot yhtyvät aiheuttaakseen nuo huonot valinnat, jotka kiukustuttavat yksinkertaisia sieluja. On kunnon ihmisten huvitusta ottaa onneton ihminen ja tehdä hänestä akatemian jäsen. Niinpä psalmistankin Jumala korottaa köyhän loasta. Erigens de stercore pauperem, ut collocet eum cum principibus, cum principibus populi sui. Sellaiset heitot hämmästyttävät kansaa, ja niitten tekijät luulevat kai olevansa varustetut salaperäisellä pelottavalla voimalla. Ja mikä ilo onkaan kohottaa henkisesti köyhä loasta, kun samalla kertaa saa jättää hämäryyteen jonkun älyn hirmuvaltiaan. Se on samanlaista kuin jos yhdellä siemauksella joisi harvinaisen ja suloisen sekotuksen, joka on tehty täytetystä armeliaisuudesta ja tyydytetystä kateudesta. Niin saa nauttia kaikilla aisteilla ja tyydyttää ihmisen kokonaisuudessaan. Ja luuletko, että akateemikot saattaisivat vastustaa sellaista juomaa?
Vielä on otettava huomioon se, että kun he näin hankkivat itselleen tuon tietoviisaan nautinnon, akateemikot samalla toimivat omaksi edukseen. Vain suurista miehistä koottu seura olisi vähälukuinen ja tuntuisi ilottomalta. Suuret miehet eivät saata kärsiä toisiaan, ja heillä ei juuri ole sukkeluuden lahjaa. On hyvä sekoittaa heidät pieniin. Se tuottaa heille huvia. Pienet voittavat tällaisesta naapuruudesta, suuret vertailusta. Toiset hyötyvät yhtä hyvin kuin toisetkin. On ihmeteltävää, millä varmoilla tempuilla, kuinka loistavilla järjestelyillä Ranskan akatemia hankkii eräille jäsenilleen tärkeyttä, jonka se saa toisilta. Se on aurinkojen ja kiertotähtien kokous, missä kaikki loistaa joko omalla tai lainatulla valolla.
Sanonpa enemmänkin. Huonot valinnat ovat välttämättömiä tämän kokoomuksen olemassaololle. Jollei se valinnoissaan pitäisi heikkouden ja erehdysten puolta, jollei se joskus näyttäisi valitsevan sattumalta, se joutuisi sellaisen vihan esineeksi, ettei se enää saattaisi elää. Kirjallisuuden tasavallassa se olisi kuin tuomioistuin tuomittujen keskellä. Erehtymättömänä se tulisi inhottavaksi. Mikä loukkaus sinne kelpaamattomille, jos valittu olisi aina paras! Richelieu'n tyttären tulee olla hiukan kevytmielinen, ettei näyttäisi liian hävyttömältä. Sen pelastaa se seikka, että sillä on oikkunsa. Sen viattomuus piilee sen epäoikeudenmukaisuudessa, ja kun kerran tiedämme sen oikulliseksi, se saattaa hyljätä meidät loukkaamatta. Sille on erehtyminen joskus niin edullista, että luulen sen erehtyvän tahallaan näennäisyydestä huolimatta. Sillä on mainioita keinoja säästää hylkäämiensä ehdokkaiden itserakkautta. Joku sen valinnoista saa kateuden aseettomaksi. Juuri sen selvissä vioissa on ihailtava sen todellista viisautta.