XVII
Herra Nicodème.
Kun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta Cassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui vanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan herra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.
— Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen teitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide Ronsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä alastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta tuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin taitavana kaivertajana.
— Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava vai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen. Tuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen tuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi ymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla kulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne sen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja polttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset. Vähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne soppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat niin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja irstauteen.
Herra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja tuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.
— Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne herra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää hienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön määräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja kahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää julkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta, kaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska en tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen saadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se usein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen perustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on pitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten puolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan kasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun sallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt sievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin sopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja ja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen valitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.
Hyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli keskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että keksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä paremman:
— Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään hierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella, joka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa määrässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi vaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden osoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä harjoittavat.
Kuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon mestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän teki pilaa.
— Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin teille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te piikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren rikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo toimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra! Olemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan kuvapatsaihin.
— Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen silmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla kuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta — koska esineillä on merkitystä meille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi — kiinnittämällä viinin ja viikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen näihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai viikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri synti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa minun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te, kaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa, ajattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle häiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on nuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on kamala ajatella.
— Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan puheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.
— Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa elämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä ansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena kuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset hurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen toimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on väärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme, joka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo mielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä kalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen taipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina Jumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää ihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta, joita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja pysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja oikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita kuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että joukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.
— Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria emmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te haluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain poistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä tiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti, että lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?
— Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy joutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja hirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista hätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte, kuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte nähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista veistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen haavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla tunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka. Ahtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin tuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen (vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin itse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit asennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen tulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin mitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön tehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi. Teidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on hyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja kuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia piimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot kohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren, missä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja kuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat muutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja juoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun tyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein tavallisinta esinettä maailmassa.
Näin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki korvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.
— Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä taipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho, sillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.
— On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat voimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on käsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen yhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä sellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei kainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei kiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja hiukan sopimattomaksikin.
Mutta herra Nicodème oli jo paennut.