XX.
Oikeus.
(Jatkoa.)
— Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas. Sydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette kertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren kohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut parempaankin.
— Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli varastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?
— On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja koska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni jokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli lempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun Roomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin pikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina. Hän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä, alhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään tavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin sanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka aamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään tai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee tajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota kaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä määrin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.
— Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole katuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi tämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?
— Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.
— Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette lurjusten puolella.
— Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten lapsiamme.
— En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä. Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä. Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan, vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.
— Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan, Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan, joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.
— Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi.
— Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista. Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään, vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.
— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä. Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.
— Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.
— Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?
On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.
— Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on oikea, kuten sanakin ilmaisee.
—- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään. Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin. Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä, oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta, jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.
— Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on ylevää.
— Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin julma. Se on goottilaista raakuutta.
— Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.
— Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua, hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus olisi vähemmän ylevää.
Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon, hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin, kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.
Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin, joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus. Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja, olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin seasta.
Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet. Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet, vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.
— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan käskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea omistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa, rakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.
— Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin sääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen, mitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet, joita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä raukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet pelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen pitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.
— Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa suurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen sotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!
— Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä sotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa osansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin, mielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy kaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.
— Se on välttämätöntä, lausui pieni vahtimestari.
— Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne eivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat kansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä erotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan pelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota kukaan ei osaa lukea.
Tunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle ihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta hän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä matkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta maljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi itse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi, otti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän toimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan päinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet vieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi merkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko sielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä salli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman tavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta, erotti väärän onnen oikeasta.
Tuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar Jossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka palvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?
— Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta vähemmän.
Hän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja läksi kevein askelin pois.