XIX.
Vahtimestarin kertomus.
Lokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan kaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden alaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden merkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset lakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen kylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että rikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä todistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi viikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin vankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille seuraavaa:
— Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui setäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja kirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään palvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle väkivaltaa.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että hämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti kysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja synnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut synnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei eräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.
Tuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein tienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi syytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n, kuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki ojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta. Hän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä hän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka kauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin kehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin lain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään oli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla mestaamalla.
Asia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden jousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan. Hänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien luostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun 12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos Jacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan päätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle hirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo halventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla tavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa ankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli pantava toimeen viivyttelemättä.
Ja niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet vietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi torvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin asukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat Jumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja ratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu, työntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli määrätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka näyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan pysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania jousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa oli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja josta kohosi aika melu.
Kulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi näyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on jäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista, joilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne kiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä munkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.
Hélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa seuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan kaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan ja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä pyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean, mutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen vaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut ehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä; häneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut kuume kolme kuukautta.
Sitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen heittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi kaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli oli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.
Jesuiitat ja kapusiinit huusivat: "Jeesus Maaria!" ja joukosta kuului kumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan vasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.
Kääntyen joukon puoleen Simon Grandjean huusi:
— Tappakaa minut!
Pilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun naispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.
Mies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan haavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui pölkyltä kirveen päälle.
Tällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi lavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit hyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään. Naispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän ei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu, kiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti kuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène koetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää edellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen kaulansa saksillaan.
Hänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat päälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle. Monet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet mestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.
Kappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen murretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen kauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui suurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.
Mutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän ruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin käsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin sitoi hänen haavojaan, hän sanoi:
— Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen kaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen huulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja joka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi kuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja sitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien jättämiä mustelmia.
Kuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin luo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:
— Eikö kaikki olekaan lopussa? Otetaanko minut hengiltä?
Välskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat rauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja F. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt allekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri hovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien avioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton kunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle täydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt rangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin tuomion määräämän.
Takaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin, jossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.
Sellainen on — lisäsi pikku vahtimestari — tosikertomus Hélène Gillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska, herra apotti?