IX.
Évariste Gamelinin piti astua virkaansa 14 p:nä syyskuuta, tribunaalin uudestijärjestelyn jälkeen: se oli tästä lähin jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin niistä kuului viisitoista valamiestä. Vankilat olivat tulvillaan, yleinen syyttäjä teki työtä kahdeksantoista tuntia päivässä. Armeijan tappioiden, maaseutukapinain, salahankkeiden, juonien, petosten vastapainoksi konventti asetti hirmuvallan. Jumalat janosivat.
Uuden valamiehen ensimmäinen tehtävä oli tehdä kohteliaisuuskäynti presidentti Hermanin luona, joka kokonaan voitti hänen suosionsa herttaisella käytöksellään ja miellyttävällä puhetavallaan. Ollen Robespierren maanmies ja ystävä ja asioista yhtä mieltä hänen kanssaan Herman osoitti kaikissa toimissaan herkkää ja hyveellistä mielenlaatua. Inhimilliset tunteet, jotka liian kauan olivat olleet vieraita tuomarien sydämille ja jotka ovat Dupatyn ja Beccarian tapaisten miesten ikuinen kunnia, täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän iloitsi karkeiden tapojen lieventymisestä, joka oikeuslaitoksessa oli ilmennyt kidutuksen ja häpeällisten tai julmien rangaistuksien poistamisessa. Hän oli onnellinen nähdessään kuolemanrangaistuksen, joka ennen oli tuiki tavallinen ja jota vielä äskettäin käytettiin pienimmistäkin rikkomuksista, käyvän harvinaisemmaksi ja rajoittuvan vain suuriin rikoksiin. Omasta puolestaan olisi hän, samoin kuin Robespierrekin, mielellään poistanut sen kokonaan, mikäli ei ollut kysymys valtion turvallisuudesta. Mutta hän olisi luullut pettävänsä valtiota, jos hän ei olisi rangaissut kuolemalla niitä rikkomuksia, joita tehtiin kansallista kaikkivaltaa vastaan.
Kaikki hänen virkatoverinsa ajattelivat samoin: vanha monarkkinen usko valtioaatteeseen elähdytti vallankumoustribunaalia. Kahdeksan vuosisataa kestänyt yksinvalta oli kasvattanut sen virkailijat, ja se tuomitsi vapauden vihollisia jumalallisen oikeuden periaatteita seuraten.
Évariste Gamelin kävi myös samana päivänä esittämässä itsensä yleiselle syyttäjälle, kansalainen Fouquier'lle, joka otti hänet vastaan työhuoneessaan, missä hän parhaillaan työskenteli notaarinsa kanssa. Hän oli voimakasrakenteinen, karkeaääninen mies, jolla oli kissan silmät ja jonka rokonarpiset, lyijynharmaat kasvot kantoivat sen kuluttavan hävityksen leimaa, jonka istumatapoihin ja umpinaiseen kamariin kytketty elämä saa aikaan ulkoilmaan ja voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin luoduissa ihmisissä. Asiapaperipinkat kohosivat hänen ympärillään niinkuin hautamuurit, ja kaikesta päättäen hän lisäksi rakasti tätä hirvittävää paperimäärää, joka näytti tahtovan tukehduttaa hänet. Hän puhui niinkuin ainakin ahkera ja velvollisuudentuntoinen virkamies, jonka henkinen näköpiiri ei ulotu virkatehtävien ulkopuolelle. Hänen kuuma hengityksensä hajahti konjakille, jota hän joi kestääkseen pystyssä ja joka ei laisinkaan näyttänyt menevän hänen päähänsä, niin selvän kirkasta oli hänen tasainen ja keskinkertainen puhelunsa.
Hän asui pienessä huoneistossa Oikeuspalatsissa nuoren vaimonsa kanssa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksosparin. Tämä nuori vaimo, täti Henriette ja palvelijatar Pélagie muodostivat koko hänen huonekuntansa. Hän oli ystävällinen ja hyvä näitä naisia kohtaan. Sanalla sanoen hän oli erinomainen perheenisä ja virkamies, jolla ei ollut liiaksi ajatuksia eikä yhtään mielikuvitusta.
Gamelin ei voinut olla mielipahakseen toteamatta, miten suuresti nämä uuden hallituksen virkamiehet hengeltään ja tavoiltaan muistuttivat vanhan hallituksen aikaisia. Monta olikin siltä ajalta periytynyttä: Herman oli ollut asianajoviskaalina Artois'ssa; Fouquier oli Châtelet'n entinen lainvalvoja. He olivat säilyttäneet vanhan luonteensa. Mutta Évariste Gamelin uskoi vallankumoukselliseen uudestisyntymiseen.
Yleisen syyttäjän luota lähdettyään Gamelin kulki Oikeuspalatsin suuren käytävän läpi ja pysähteli puotien eteen, joissa kaikenlaisia esineitä oli taidokkaasti näytteillä. Naiskansalainen Ténot'n myymäläpöydällä hän selaili eräitä historiallisia, poliittisia ja filosofisia teoksia, sellaisia kuin Orjuuden kahleet, Tutkielma itsevaltiudesta, Kuningattarien rikokset. "Tuopa hyvä" hän ajatteli, "ne ovat tasavaltalaisia kirjoitelmia!" Ja hän kysyi myyjättäreltä, saiko hän paljonkin näitä kirjoja kaupaksi. Tämä pudisti päätään:
— Ei ole menekkiä muulla kuin lauluilla ja romansseilla.
Ja vetäen esiin erään pikku niteen pöytälaatikosta hän lisäsi:
— Kas tässä teille jotakin hyvää.
Évariste luki otsikon: Nunna paitasillaan.
Viereisen myymälän edessä hän näki Philippe Desmahis'n, joka komeana ja hempeänä naiskansalainen Saint-Jorren hajuvesien, ihovoiteiden ja tuoksupussien keskellä vakuutteli kauniille myyjättärelle rakkauttaan luvaten piirustaa hänen muotokuvansa ja pyytäen häneltä pientä kahdenkeskistä keskustelua illalla Tuileries'n puistossa. Hän oli kerrassaan kaunis. Vakuuttava voima tulvi hänen huuliltaan ja sädehti hänen silmistään. Naiskansalainen Saint-Jorre kuunteli häntä vaieten ja, valmiina uskomaan, loi alas katseensa.
* * * * *
Tutustuakseen lähemmin niihin hirvittäviin virkatoimiin, jotka nyt kuuluivat hänelle, päätti tuo uusi valamies eräänä päivänä yleisön joukossa kuunnella oikeudenkäyntiä. Hän kiipesi ylös portaita, joissa istui ääretön ihmisjoukko aivan kuin jossakin amfiteatterissa, ja astui sisälle Pariisin parlamentin entiseen saliin.
Se oli tupaten täynnä väkeä, sillä oli esillä erään kenraalin juttu, jota kaikki tahtoivat nähdä tuomittavan. Sillä, kuten Brotteaux-ukko sanoi, "konventti asetti syytteeseen, hänen brittiläisen majesteettinsa hallituksen esimerkkiä seuraten, voitetut kenraalit petollisten puutteessa, jotka viimeksimainitut eivät lainkaan antautuneet tutkittaviksi. Ei suinkaan siksi", Brotteaux lisäsi, "että voitettu kenraali aina välttämättä olisi ollut syyllinen, sillä jokainen taistelu tuo pakostakin mukanaan ainakin yhden sellaisen. Mutta ei mikään ole niin omiaan tehostamaan toisten rohkeutta kuin se, että joku kenraali tuomitaan kuolemaan…"
Syytettyjen penkillä oli jo istunut monta tuollaista huoletonta ja itsepäistä sotilasta, joilla oli linnun aivot härän kallossa. Tämä nyt vuorossa oleva ei tiennyt niistä piirityksistä ja taisteluista, joita hän oli johtanut, juuri enempää kuin ne tuomaritkaan, jotka kuulustelivat häntä. Sekä syytös että puolustus hukkuivat sekaviin todisteluihin joukkojen todellisista voimista, tarkoituksista, ampumavaroista, marsseista ja vastamarsseista. Ja kansalaisrahvas, joka seurasi näitä hämäriä ja loppumattomia kinasteluja, näki tuon paksukalloisen sotilaan takana vain turvattoman, rikkirevityn, tuhansille surmaniskuille alttiin isänmaan, ja huudahduksin ja silmäyksin se yllytti penkillään tyyninä istuvia valamiehiä langettamaan musertavan tuomionsa kuin nuijaniskun tasavallan vihollisten yli.
Évariste tunsi myös elävästi, että tuon kurjan hahmossa oli muserrettava ne kaksi kauheaa hirviötä, jotka runtelivat isänmaata: kapina ja tappio. Kysymys oli kylläkin siitä, oliko tuo sotilashenkilö syytön vai syyllinen! Mutta kun Vendée alkoi jälleen rohkaistua, kun Toulon antautui viholliselle, kun Reinin-armeija peräytyi Mainzin voittajia, kun pohjoinen armeija, joka oli vetäytynyt takaisin Caesarin leiriin, minä hetkenä hyvänsä saattoi joutua Valenciennes'issa valtikoivien keisarillisten, englantilaisten ja hollantilaisten saaliiksi, niin ainoa, mikä oli nyt tärkeää, oli opettaa kenraaleja voittamaan tai kuolemaan! Nähdessään edessään tuon heikon ja hölmistyneen sotaherran, joka oikeussalissa sekaantui selityksissään aivan kuin hän oli sekaantunut laskelmissaan tuolla pohjoisella sotakentällä, Gamelin lähti nopeasti ulos salista, jotta ei yhtyisi yleisön huutoon: "Kuolemaan!"
* * * * *
Piirihallituksen kokouksessa esitti puheenjohtaja Olivier onnentoivotuksensa uudelle valamiehelle ja otti häneltä barnabiittien vanhalla pääalttarilla, joka nyt oli muutettu isänmaan alttariksi, juhlallisen valan siitä, että hän ihmisyyden pyhässä nimessä tästä lähin oli tukehduttava sielussaan kaiken inhimillisen heikkouden.
Gamelin kohotti kätensä ottaen valansa todistajaksi Marat'n, tuon vapaudenmarttyyrin korkean henkiolennon, jonka patsas juuri oli asetettu pystyyn erästä entisen kirkon pilaria vastaan, vastapäätä Peltier'tä.
Kuului muutamia kättentaputuksia ja sekavaa äänten sorinaa. Kokouksen osanottajien kesken vallitsi kiihtymys. Kirkon pääkäytävän ovella seisoi joukko keihäillä varustettuja piirinjäseniä äänekkäästi ja tuimasti keskustellen.
— On vasten tasavallan tapoja, sanoi puheenjohtaja, — kantaa aseita vapaiden miesten kokouksessa.
Ja hän antoi käskyn, että pyssyt ja keihäät heti oli riisuttava ja vietävä entiseen sakaristoon.
Muuan vilkassilmäinen ja paksuhuulinen kyttyräselkä, kansalainen Beauvisage valvontavaliokunnasta, nousi saarnastuoliin, josta nyt oli tehty puhujalava ja jonka katonhuippua koristi punainen lakki.
— Kenraalit pettävät meitä, hän sanoi, — ja luovuttavat armeijamme viholliselle. Keisarilliset kaartelevat erinäisillä ratsujoukoilla Péronnea ja Saint-Quentiniä, Toulon on jätetty englantilaisille, jotka laskevat siellä maihin neljätoistatuhatta miestä. Tasavallan viholliset punovat juoniaan itse konventin helmassakin. Pääkaupungissa on suunniteltu lukemattomia salaliittoja itävallattaren vapauttamiseksi. Juuri par'aikaa huhutaan, että nuori Capet on paennut Le Templesta ja kannettu riemusaatossa Saint-Cloud'hun: häntä varten aiotaan jälleen pystyttää maahan tyrannien valtaistuin. Elintarpeiden kallistuminen ja assignaattien arvon laskeminen ovat seurauksena niistä vehkeilyistä, joita ulkomaalaiset kätyrit harjoittavat meidän kodeissamme, aivan meidän silmäimme alla. Yhteisen hyvän nimessä kehoitan kansalaistamme valamiestä olemaan säälimätön salavehkeilijöitä ja pettureita kohtaan.
Hänen astuessaan alas puhujalavalta kuului kokoontuneiden joukosta huutoja: "Alas vallankumousoikeus! Alas maltilliset!"
Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä, mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n asiassa.
Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla äänellä:
— Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.
Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.
— Minä ymmärrän, hän sanoi, — niin, jopa hyväksynkin valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi: saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti pelastaakseen tyttö Cordayn pään?
Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa, kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.
— Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä, mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, — ei voida epäillä vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla, että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen Montané on erotettu virastaan ja vangittu?… Eikö voida valvoa yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre, Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla, hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt velvollisuutensa.
Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat huutaen "eläköön tasavalta!"
Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen kättään:
— Kiitos. Kuinka jaksat?
— Minä, erinomaisesti, erinomaisesti! vastasi Trubert päästäen pienen nikotuksen ja sylkäisten verta nenäliinaansa. — Tasavallalla on paljon vihollisia, ulkoisia ja sisäisiä; ja meidän piirimme osalla on niitä aikamoinen joukko. Valtakuntia ei luoda huudolla ja hälinällä, vaan raudalla ja laeilla… Hyvästi, Gamelin; minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä.
Ja hän katosi entiseen sakaristoon, nenäliina suun edessä.
* * * * *
Kansalainen leskirouva Gamelin, jonka kokardi nyt oli paremmin kiinnitetty myssyyn, oli muutenkin yks kaks saanut olemukseensa sellaisen porvarillisen arvokkuuden, tasavaltalaisen ylpeyden ja kunnioitusta herättävän käytöstavan, joka soveltuu valantehneen jurymiehen äidille. Oikeuden kunnioitus, jossa hänet oli kasvatettu, se ihailu, jota hän lapsesta saakka oli tuntenut tuomarinpukua ja virkaviittaa kohtaan, se pyhä pelko ja vavistus, joka hänet oli aina vallannut katsellessaan noita miehiä, joille Jumala itse oli luovuttanut maanpäällisen vallan elämän ja kuoleman ylitse, nämä tunteet tekivät hänelle nyt tämän pojan, jota hän äsken vielä oli pitänyt melkein lapsena, korkeaksi, kunnianarvoiseksi ja pyhäksi. Yksinkertaisuudessaan hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen vallankumouksenkin aikana yhtä varmasti kuin konventin lainsäätäjät uskoivat valtion pysyväisyyteen eri hallitusmuotojen vaihdellessa, ja vallankumousoikeus näytti hänestä yhtä majesteetilliselta kuin kaikki entisetkin tuomiovallat, joita hän oli oppinut pitämään arvossa.
Kansalainen Brotteaux osoitti nuorta tuomaria kohtaan hämmästyksen sekaista mielenkiintoa ja hieman väkinäistä kunnioitusta. Kuten naiskansalainen Gamelinkin hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen eri hallitusmuodoista riippumatta; mutta, aivan päinvastoin kuin tuo kunnon nainen, hän halveksi vallankumoustribunaaleja yhtä paljon kuin kaikkia vanhan hallituksen tuomioistuimia. Uskaltamatta avoimesti ilmaista mielipidettään ja voimatta myöskään vaieta hän lasketteli kaikenlaisia väitteitä, joista Gamelin ymmärsi juuri sen verran, etteivät ne ainakaan todistaneet oikeaa kansallista mielenlaatua.
— Tuon korkean oikeuden, jossa tekin pian tulette istumaan, hän tälle kerrankin sanoi, — on Ranskan senaatti perustanut tasavallan etuja valvomaan; ja epäilemättä olikin erittäin hyveellisesti ajateltu lainsäätäjien puolelta asettaa tuomareita vihollisilleen. Minä ymmärrän tämän ajatuksen ylevyyden, mutta minä en usko sitä erittäin valtioviisaaksi. Olisi ollut heille edullisempaa, siltä minusta tuntuu, toimittaa salaa pois tieltä kaikkein leppymättömimmät viholliset ja voittaa muut lahjoilla tai lupauksilla. Oikeusistuin iskee hitaasti ja se peloittaa enemmän kuin se todellisuudessa tekee pahaa: sillä on etenkin esikuvallaan kauhistava vaikutus. Siitä johtuu se epäkohta, että se yhdistää sovintoon kaikki ne, joita se peloittaa, ja luo täten erilaisten etujen ja vastakkaisien intohimojen kokoomuksesta kokonaisen suuren puolueen, joka pystyy yhteiseen ja voimakkaaseen toimintaan. Te kylvätte pelkoa: pelko synnyttää sankareita enemmän kuin rohkeus; kunpa ette vain, kansalainen Gamelin, saisi eräänä päivänä nähdä pelon synnyttämäin ihmeiden nousevan vastaanne!
Kaivertaja Desmahis, joka sillä viikolla oli rakastunut erääseen Palais-Égalitén tyttöön, jättiläiskokoiseen, tummaan Floraan, oli kuitenkin varastanut itselleen viisi vapaata minuuttia onnitellakseen toveriaan ja sanoakseen hänelle, että tuollainen nimitys tuotti suurta kunniaa kaunotaiteille.
Yksinpä Élodiekin, joka vaistomaisesti inhosi kaikkea vallankumouksellista ja sitä paitsi pelkäsi julkisia virkoja, koska ne olivat hänen kaikkein pahimpia kilpailijoitaan rakastajan sydämestä, niin, lempeä Élodiekin joutui tuon elämän ja kuoleman asioita ratkaisemaan kutsutun virkamiehen arvovallan lumoihin. Sitä paitsi sai Évaristen nimitys valamieheksi hänen lähimmässä ympäristössään aikaan eräitä miellyttäviä muutoksia, joista hänen täytyi tuntea itsensä iloiseksi. Kansalainen Jean Blaise lähti Place de Thionvillen ateljeehen varta vasten tapaamaan valamiestä ja sulki hänet syliinsä ylitsevuotavassa hellyyden puuskassa.
Niinkuin kaikki vastavallankumoukselliset tunsi hänkin jonkinlaista kunnioitusta Tasavallan hallintoviranomaisia kohtaan ja etenkin sen jälkeen kun häntä oli syytetty petoksesta armeijan tavaranhankinnassa, herätti vallankumousoikeus hänessä kunnioituksen sekaista pelkoa. Hän tiesi olevansa liian huomattu ja liian moneen liikeyritykseen sotkeutunut henkilö voidakseen nauttia häiriytymättömästä turvallisuudentunteesta: kansalainen Gamelin oli hänen mielestään mies, jonka kanssa oli paras pysytellä hyvissä väleissä.
Hän ojensi kätensä maalari-tuomarille, ollen sydämellinen ja isänmaallinen, suosiollinen taiteille ja vapaudelle. Gamelin puristi jalomielisesti tätä auliisti tarjottua kättä.
— Kansalainen Êvariste Gamelin, sanoi Jean Blaise, — minä vetoan teidän ystävyyteenne ja teidän lahjoihinne. Ryöstän teidät huomenna mukaani maalle pariksi päiväksi: siellä te piirustatte ja meillä on tilaisuus keskustella yhdessä.
Kuvakauppiaalla oli tapana useana kerran vuodessa tehdä tällainen parin kolmen päivän retki maalle maalarien kanssa, jotka hänen osviittojaan seuraten maalasivat maisemia ja raunioita. Ollen erittäin taitava keksimään sellaista, mikä saattoi miellyttää yleisöä, hän toi aina näiltä retkiltä sopivia luonnoksia, joista taiteilijain työpajoissa ja älykkäiden kaivertajain käsissä kypsytettyinä tehtiin kupari- tai väripainoksia, jotka hän sitten myi suurella voitolla. Näitten luonnosten mukaan hän myös valmistutti ovenpäällisiä ja seinämaalauksia, joita myytiin yhtä paljon ja enemmänkin kuin Hubert Robert'in koristeellisia teoksia.
Tällä kertaa hän tahtoi ottaa kansalainen Gamelininkin mukaansa maalaamaan maalaisaiheita luonnon mukaan, niin suuresti oli valamies hänen silmissään nostanut maalarinkin arvoa. Kahden muun taiteilijan piti myös tulla matkaan, kaivertaja Desmahis'n, joka piirusti hyvin, ja Philippe Dubois'n, jonka nimi oli vielä tuntematon, mutta joka maalasi mainiosti Robert'in tyyliin. Naiskansalainen Élodien ja hänen toverinsa naiskansalainen Hasard'in piti kuten ennenkin olla taiteilijain matkassa. Jean Blaise, joka erinomaisesti osasi etujensa valvontaan yhdistää huvituksen, oli tälle retkelle myös kutsunut naiskansalainen Théveninin, Vaudevilleteatterin näyttelijättären, jota yleensä luultiin hänen rakastajattarekseen.