Jumalat janoavat: Romaani

by Anatole France

X.

Lauantaina kello seitsemän aamulla tuli kansalainen Blaise mustassa, kolmikulmaisessa hatussa, helakanpunaisissa liiveissä, nahkaisissa polvihousuissa, keltaisissa kaulussaappaissa ja kopautti ratsupiiskansa varrella ateljeen ovelle. Kansalainen leskirouva Gamelin hoiti par'aikaa säädyllistä keskustelua kansalainen Brotteaux'n kanssa, ja Évariste sitoi pienen peilinpalasen edessä korkeaa valkeaa kaulaliinaansa.

— Onnellista matkaa, herra Blaise! sanoi naiskansalainen Gamelin. — Mutta koska te aiotte maalata maisemia, niin ottakaa mukaanne myös herra Brotteaux, joka on maalari.

— Sopiihan se, sanoi Jean Blaise. — Kansalainen Brotteaux, tulkaa mukaamme.

Kun Brotteaux oli päässyt varmuuteen siitä, ettei hänestä olisi mitään haittaa, hän suostui ehdotukseen, sillä hän oli seuraarakastava mies ja piti huvituksista.

Naiskansalainen Élodie oli myös noussut nuo neljä kerrosta antaakseen pienen aamusyleilyn leski Gamelinille, jota hän nimitti äitikullakseen. Hän oli aivan valkoisissa ja tuoksui lavendelille.

Vanhat kuomukattoiset, kahden hevosen vetämät vaunut odottivat torilla. Rose Thévenin istui etupaikalla Julienne Hasard'in kanssa. Élodie asetti näyttelijättären oikealle puolelle, istuutui itse vasemmalle ja istutti kapean Juliennen heidän molempain väliin. Brotteaux asettui taakse vastapäätä naiskansalainen Théveniniä, Philippe Dubois vastapäätä naiskansalainen Hasard'ia, Évariste vastapäätä Élodieta. Mitä taas Philippe Desmahis'hin tulee, niin näkyi hänen atleettinen yläruumiinsa korkealla ajurin penkillä, ajurin vasemmalla puolen, jota hän hämmästytti kertoilemalla hänelle, että eräässä Amerikan valtiossa kasvoi puussa silavamakkaroita ja metvursteja.

Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.

Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja, unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään; kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä: Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:

— Hei! Barbaroux… Barbaroux!

Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet, että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet, esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.

Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien, Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen musertavan silmäyksen ja sanoi:

— Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut lähimpään lyhtypylvääseen… Ymmärrätkö?

Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti, että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.

Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia. Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli, ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi antiikkia.

Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno. Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.

Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta, samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen mielestään oli koristeita vähennettävä.

— Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. — Sen oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.

— Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. — Mutta mikään ei pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.

He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista, sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.

— Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia! sanoi Thévenin. — Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.

— Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat ovat kauniita, sanoi Gamelin. — Kaikki leikattu ja neulottu on hirveätä.

Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.

— Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja, silkkipeittoisia kappoja à la laponne ja pyöreäksi leikattuja Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.

— Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. — Niitä myydään valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.

Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä, sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.

Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.

He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan, telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle, josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja Saint-Genevièven metsien kehyksessä.

Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat hahmot.

Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita, pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia. Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen jalkoihinsa, hän huokasi:

— Kukatkin kuihtuvat jo!

Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita, kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia. Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää. Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja. Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi, sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.

Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla. Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen, vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa hänen lumoustansa.

Harjoiteltiin parhaillaan Les Visitandines näytelmää, ja Rose iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan. Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.

— Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.

Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty
Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.

— Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.

— Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, — ovat ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.

— Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, — ettekö siis voi kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat teitä?…

Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi, ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.

Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.

— Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään, jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen nauharuusu tukassasi.

Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä, puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja että tämä oli maailman kohteliain isäntä.

— Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, — ja voinpa sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä, niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli, joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää, herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän olevan.

Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana, eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.

— Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, — kaikki tietävät, että te ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä… Voi, he olivat varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet kansallisnäyttelijättäret?

— Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, — ja tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa, jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan kauniiksi.

Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä, karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.

Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:

— La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!

Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun, josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä väkevää hammasriviä… Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.

Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä, hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.

Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen, Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli ollut aivan punainen omenista.

Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan, niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.

Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa, Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.

Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli, leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:

— Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta, Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.

— Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.

— Ei, vastasi Évariste; — se päättyi Wertherin väkivaltaiseen kuolemaan.

He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän. Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat suuria summia keskellä yleistä kurjuutta, kävivät ravintoloissa, joissa he osasivat näyttää nerouttaan ruokapöydän ääressä. Mitä taas Brotteaux'hon tulee, joka Vapauden vuonna II eli pelkillä kastanjoilla ja leivänkuorilla, niin hän muisteli ennen aikaan illastaneensa Grimod de la Reynièren luona Champs-Elysées'n varrella. Haluten saada herkkusuun maineen muori Poitrinenkin silava muhennoksen vierellä hän aivan tulvi oppineita ruokareseptejä ja hyviä gastronomisia ohjeita. Ja kun Gamelin selitti, että oikea tasavaltalainen halveksii pöydän iloja, antoi tuo vanha veronvuokraaja ja muinaistuntija nuorelle spartalaiselle oikean keitto-ohjeen spartalaiseen mustaan liemeen.

Päivällisen jälkeen antoi Jean Blaise, joka ei unohtanut asian vakavaa puolta, maalaisakatemiansa tehdä piirustuksia ja luonnoksia majatalosta, jota hän sen rappeutuneen ulkomuodon vuoksi piti erittäin romanttisena. Juuri kun Philippe Desmahis ja Philippe Dubois piirustivat navettarakennuksia, tuli La Tronche antamaan ruokaa sioille. Kansalainen Pelleport, "tohtori", joka samassa tuli ulos alatuvasta pikku Poitrinen luota, lähestyi molempia taiteilijoita, ja onniteltuaan heitä heidän lahjoistaan, jotka tuottivat kunniaa koko kansalle, hän osoitti sikalauman keskellä seisovaa La Tronchea.

— Katsokaa tuota olentoa tuossa, hän sanoi, — hän ei ole yksi tyttö, niinkuin voisitte luulla: hän on kaksi tyttöä. Huomatkaa, että tarkoitan aivan puustavillisesti sitä, mitä sanon. Kun ihmettelin hänen luurakenteensa valtavia mittasuhteita, tutkin häntä lähemmin ja huomasin, että hänellä oli useaita luita kaksittain: kummassakin reidessä kaksi yhteen sulautunutta reisiluuta, kummassakin olassa kaksi kyynärluuta. Myöskin hänen lihaksensa ovat kaksinkertaisia. Minun käsittääkseni on hänessä pari tiukasti yhteenkasvanutta tai, oikeammin sanottuna, yhteensulautunutta kaksosta. Tapaus on mielenkiintoinen. Minä olen huomauttanut siitä Saint-Hilairelle, joka oli siitä minulle erittäin kiitollinen. Teillä on edessänne todellinen epäsikiö, kansalaiset. Häntä nimitetään La Troncheksi. Mutta pitäisi sanoa "Les Tronches": heitä on kaksi. Luonnolla on oikkunsa silläkin… Hyvää yötä kansalaiset! Saamme rajuilman tänä yönä…

Syötyään illallista kynttiläin valossa ryhtyi Blaise-akatemia, liitettyään seuraansa vielä yhden poika- ja tyttö-Poitrinen, ravintolan pihamaalla leikkimään sokkosta, johon leikkiin nuoret naiset ja miehet erittäin vilkkaasti ottivat osaa, mikä seikka oli hyvin ymmärrettävää, kun muistaa heidän ikänsä, ja ehkäpä myös epävarma ja levoton aika lietsoi heidän intoaan. Kun tuli aivan pimeä, ehdotti Jean Blaise, että mentäisiin leikkimään alasaliin joitakin seuraleikkejä. Élodie tahtoi leikkiä "sydänten metsästystä", ja koko seura yhtyi hänen ehdotukseensa. Nuoren naisen neuvosta Philippe Desmahis piirusti liidulla eri paikkoihin, huonekaluihin, oviin ja seinille seitsemän sydäntä, s.o. yhtä vähemmän kuin oli leikkiin osanottajia, sillä vanha Brotteaux'kin oli suostunut olemaan mukana. Tanssittiin piiritanssia, ja kun Élodie antoi sovitun merkin, riensi jokainen laskemaan kätensä jollekin sydämelle. Kömpelö ja hajamielinen Gamelin näki kaikilla jo olevan omistajan: hän antoi pantin, pienen veitsen, jonka hän oli ostanut kuudella soulia Saint-Germainin markkinoilta ja jolla hän oli leikannut leipänsä nälkää näkevälle äidille. Alettiin alusta taas, ja Blaise, Élodie ja naiskansalainen Thévenin jäivät vuoron perään ilman sydäntä ja saivat antaa kukin pantin: sormuksen, käsilaukun, safiaanikantisen kirjasen, rannerenkaan. Sitten arvottiin pantit jälleen omistajilleen Élodien helmasta, ja jokaisen täytyi saadakseen omansa takaisin osoittaa seurataitoaan, laulaa jokin laulu tai lausua runoja. Brotteaux lausui Ranskan suojeluspyhän yksinpuhelun La Pucellestä:

Denis ma oon, pyhimys arvoltani,
ma lemmin Galliaa…

Kansalainen Blaise, vaikkakin hän oli vähemmän kirjanoppinut, lausui kuitenkin heti sen pitempää miettimättä Richemond'in vastauksen:

Oi, herra pyhimys, maksoiko vaivaa
noin turhan vuoksi jättää salit taivaan…!

Siihen aikaan lukivat kaikki myötäänsä ihastuneina tuon ranskalaisen Arioston mestariteosta; vakavimmatkin hymyilivät Jeannen ja Dunois'n lemmentarinalle, Agnesin ja Monrosen seikkailuille ja siivellisen aasin urotöille. Kaikki sivistyneet ihmiset osasivat ulkoa tämän hupaisan ja filosofisen runoelman kauneimmat kohdat. Yksin Évariste Gamelinkin, ankarasta maailmankatsomuksestaan huolimatta, lausui vastustelematta Grisbourdonin tulon helvettiin, ennenkuin hän otti Élodien helmasta kuusi souta maksavan veitsensä. Naiskansalainen Thévenin lauloi ilman säestystä Ninan romanssin: Kun armahin kerran palaa. Desmahis lauloi La Faridondainen sävelellä:

Talosta pyhän Antonin he porsaan vaativat ja käärivät sen kaapuihin, näin munkin laativat. Se kuosista vain riippuikin…

Mutta Desmahis oli yhtä kaikki vähän huolestunut. Tällä hetkellä hän rakasti tulisesti kaikkia noita kolmea naista, joiden kanssa hän leikki panttileikkiä, ja hän heitti kaikkiin kolmeen hehkuvia ja helliä silmäyksiä. Hän rakasti näyttelijätär Théveniniä hänen suloutensa, hänen notkeutensa, hänen taitavan esiintymisensä, hänen katseittensa ja sydämeen tunkevan äänensä vuoksi; hän rakasti Élodieta, jonka hän arvasi runsaaksi, rikkaaksi ja antavaksi luonnoltaan; hän rakasti Julienne Hasard'ia hänen värittömistä hiuksistaan, hänen valkeista kulmakarvoistaan, hänen pisamistaan ja laihasta varrestaan huolimatta, sentähden että hän aivan kuin tuo samainen Dunois, josta Voltaire puhuu La Pucellessään, oli aina jalomielisesti valmis antamaan vähimmän kauniille todistuksen rakkaudestaan, sitäkin enemmän kun Julienne Hasard tällä hetkellä näytti olevan vapain ja siis tietysti helpoimmin saatavissakin. Ollen kaikkea muuta kuin turhamainen Desmahis ei koskaan ollut varma siitä, kelpaisiko hänen tarjouksensa, mutta hän ei myöskään koskaan ollut varma päinvastaisesta. Niinpä hän pitikin itseään tarjolla joka tilaisuudessa. Käyttäen hyväkseen onnellisia sattumia panttileikissä hän puhui muutamia helliä sanoja näyttelijätär Théveninille, joka ei siitä pahastunut, mutta ei myöskään voinut vastata mitään kansalainen Jean Blaisen mustasukkaisten katseiden vuoksi. Hän puhui veläkin rakastuneemmin naiskansalainen Élodielle, jonka hän tiesi Gamelinin mielitietyksi, mutta hän ei ollut niin vaatelias, että olisi tahtonut pitää mitään sydäntä yksinomaisuutenaan. Élodie ei voinut häntä rakastaa; mutta hänen mielestään Desmahis oli kaunis, eikä hän onnistunut tätä seikkaa mieheltä kokonaan peittämään. Loppujen lopuksi Desmahis kuitenkin kuiski hehkuvimmat rakkaudentunnustuksensa naiskansalainen Hasard'in korvaan: tämä vastasi niihin hämmästyneellä ilmeellä, joka saattoi merkitä yhtä hyvin rakastunutta alttiutta kuin kalseaa välinpitämättömyyttä. Ja Desmahis ei ollenkaan uskonut häntä välinpitämättömäksi.

Majatalossa oli ainoastaan kaksi makuuhuonetta, molemmat ensimmäisessä kerroksessa ja yhteisessä eteisessä. Vasemmanpuolisessa, joka oli kauniimpi, oli kukalliset seinäpaperit ja käden suuruinen kuvastin, jonka kullatut kehykset olivat olleet alttiina kärpästen hävyttömyyksille aina Ludvig XV:n lapsuuden ajoista alkaen. Siellä kirjavan karttuunikatoksen alla oli kaksi vuodetta höyhen- ja untuvatyynyineen ja tikattuine patjapeitteineen. Tämä huone oli varattu noille kolmelle naiskansalaiselle.

Kun maatapanon aika tuli, toivottivat Desmahis ja naiskansalainen Hasard toisilleen hyvää yötä eteisessä, kummallakin kynttilä kädessä. Rakastunut kaivertaja pisti värikauppiaan tyttären käteen ohimennen pienen paperilipun, jossa hän pyysi tätä, sitten kun kaikki nukkuivat, tulemaan luokseen ullakolle, joka oli naiskansalaisten huoneen yläpuolella.

Viisaana ja eteensä katsovana miehenä hän oli jo päivällä ottanut selvää paikallisista olosuhteista ja tutkinut tuon ullakonkin, joka oli täynnä sipulinippuja ja hedelmiä, jotka olivat siellä kuivamassa keskellä ampiaisia, kirstuja ja vanhoja matkasäkkejä. Hän oli lisäksi keksinyt siellä vanhan, ontuvan telttasängyn, joka kaikesta päättäen oli virkaheitoksi tuomittu, ja rikkinäisen olkimatrassin, joka oli täynnä kirppuja.

Vastapäätä naiskansalaisten huonetta oli toinen jotenkin pieni huone, jossa oli kolme makuusijaa ja jossa matkustavaisten mieskansalaisten oli määrä nukkua. Mutta Brotteaux, joka oli sybariitti, oli mennyt latoon heiniin nukkumaan. Mitä Jean Blaiseen tulee, niin hän oli aivan kadonnut näköpiiristä. Dubois ja Gamelin nukkuivat pian. Desmahis paneutui vuoteeseen, mutta kun yön hiljaisuus oli niinkuin uinuva vesi peittänyt talon, nousi kaivertaja vuoteesta ja hiipi ullakolle puuportaita myöten, jotka narahtelivat hänen paljaiden jalkojensa alla. Ullakon ovi oli raollaan. Sieltä tulvahti vastaan tukehtava kuumuus ja mätien hedelmien kirpeä lemu. Ontuvassa telttasängyssä nukkui La Tronche suu auki, paita korvissa, sääret hajallaan. Hän oli vallan suunnaton. Ullakon akkunan läpi tunkeva kuun säde leikki sinervinä ja hopeisina läikkinä hänen ihollaan, joka likalaattojen ja lantavesitahrojen alla hohti nuoruutta ja raikkautta…

Seuraavana päivänä, vielä yhden ja viimeisen työpäivän jälkeen, lähti tuo vaeltava akatemia jälleen Pariisiin. Kun Jean Blaise maksoi isännälleen assignaateilla, valitteli kansalainen Poitrine sitä, ettei enää ollenkaan saanut nähdä muuta kuin "neliskulmaista rahaa" ja lupasi olla ikuisesti kiitollinen sille, joka jälleen toisi takaisin kultarahat.

Hän antoi naiskansalaisille kukkia. Hänen käskystään kiipesi La Tronche puukengissä, hame ylös käärittynä tikapuille, ja näyttäen sieltä likaisia ja kiiltäviä pohkeitaan hän leikkeli väsymättömällä innolla ruusuja seiniä peittävistä ruusuköynnöksistä. Hänen leveistä kämmenistään ruusut valuivat sateena, koskena, lumivyörynä Élodien Juliennen ja Rose Théveninin levitettyihin helmoihin. Koko vaunu täyttyi niistä. Kaikki saivat niitä suuret kantamukset kotiinsa, ja he nukkuivat ja heräsivät niiden tuoksuun.