XI.
Kun naiskansalainen Rochemaure aamulla syyskuun 7. p:nä oli menossa valamies Gamelinin luo saadakseen hänet suopeaksi jotakin epäiltyä kohtaan, joka kuului hänen ystäviinsä, hän tapasi portaissa entisen herra Brotteaux des Ilettes'in, jota hän oli rakastanut muinoin onnen päivinä. Brotteaux puolestaan oli juuri menossa Rue de la Loin varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo viedäkseen tälle kaksitoista tusinaa valmistamiaan jäsennukkeja. Ja hän oli voidakseen kantaa niitä helpommin päättänyt pistää ne seipään nenään kuljeskelevien kaupustelijoiden esimerkkiä seuraten. Hän käyttäytyi aina erittäin kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan, sellaisiakin, jotka pitkän seurustelun vuoksi jo olivat kadottaneet kaiken viehätysvoimansa, kuten oli laita rouva de Rochemauren, ellei mahdollisesti väliin tullut petoksen, pitkän eron; uskottomuuden ja lihavuuden höyste jonkin verran ärsyttänyt hänen ruokahaluaan. Joka tapauksessa hän otti hänet vastaan rikkinäisillä kivilaatoilla vuoratuissa, likaisissa portaissa aivan samoin kuin ennen Les Ilettes'in laajan kuistin portailla ja pyysi häntä tekemään hänelle sen kunnian, että tulisi katsomaan hänen ullakkokomeroaan. Rouva kipusi verraten vaivattomasti ylös portaita, ja pian hän oli pienen huoneensalvoksen suojassa, jonka kallellaan olevat parrut kannattivat luukkuakkunalla varustettua tiilikattoa. Siellä ei voinut seisoa suorana. Hän istuutui sille ainoalle tuolille, joka tässä komerossa oli, ja silmäiltyään hetkisen hatarasti liitettyjä tiilikiviliuskoja hän kysyi hämmästyneenä ja surullisena:
— Täällä te siis asutte, Maurice? No, ei teidän ainakaan ole tarvis pelätä tunkeilijoita. Täytyy olla piru itse tai kissa löytääkseen teidät täältä.
— Vähänhän täällä on ahdasta, vastasi tuo entinen herra. — Enkä tahdo teiltä kieltää, että vuode-pahaselleni joskus sataa. Mutta se on vähäpätöinen harmi. Ja kirkkaina öinä näen täältä kuun, ihmisten rakkauden todistajan ja vertauskuvan Sillä kuun, hyvä rouva, ovat rakastavaiset kaikkina aikoma kutsuneet todistajakseen, ja kalvaassa, pyöreässä täyteläisyydessään se muistuttaa rakastajalle hänen halujensa esinettä.
— Kyllä ymmärrän, sanoi naiskansalainen.
— Kissat, jatkoi Brotteaux, — pitävät hirveätä meteliä tällä räystäänkourulla, silloin kun niillä on aikansa. Mutta täytyy antaa rakkaudelle anteeksi, että se naukuu ja sähisee katoilla, kun se täyttää ihmistenkin elämän levottomuudella ja rikoksilla.
Molemmat olivat, viisaasti kyllä, kohdanneet toisensa aivan kuin kaksi ystävää, jotka edellisenä iltana olivat eronneet mennäkseen kotiin nukkumaan; ja vaikkakin he olivat vieraantuneet toisistaan, he keskustelivat ystävällisessä ja tuttavallisessa äänilajissa.
Kuitenkin tuntui rouva de Rochemaure huolestuneelta. Vallankumous, joka pitkin aikaa oli ollut hymyilevä ja edullinen hänelle, tuotti hänelle nykyään huolta ja levottomuutta; hänen illallisensa olivat käyneet vähemmän loisteliaiksi ja iloisiksi. Hänen harppunsa sävelet eivät enää jaksaneet kirkastaa synkkiä kasvoja. Rikkaimmat panosten tekijät olivat luopuneet hänen pelipöydistään. Useat hänen lähimmistä tuttavistaan olivat nyt epäiltyjä ja koettivat lymyillä; hänen ystävänsä, rahamies Morhardt, oli vangittu, ja juuri hänen tähtensä hän aikoi kääntyä apua pyytäen valamies Gamelinin puoleen. Hän itsekin oli epäilyksenalainen. Kansalliskaartilaiset olivat toimittaneet kotitarkastuksen hänen luonaan, kääntäneet nurin kaikki hänen piironginlaatikkonsa, nostaneet sijoiltaan lattiapalkit, pistäneet keihäillään puhki hänen patjansa. He eivät olleet mitään löytäneet, olivat pyytäneet anteeksi ja juoneet hänen viinejään. Mutta he olivat olleet aivan vähällä keksiä hänen kirjeenvaihtonsa erään emigrantin, herra d'Expillyn kanssa. Muutamat ystävät, joita hänellä oli jakobiinien parissa, olivat ilmoittaneet hänelle, että kaunis Henry, hänen sydänkäpysensä, oli laittanut itsensä huonoon valoon erinäisillä voimasanoilla, jotka olivat olleet liian väkivaltaisia ollakseen vilpittömiä.
Kyynärpäät polvien ja posket käsien varassa, mietteisiinsä vaipuneena, hän kysyi vanhalta ystävältään, joka istui olkirahilla:
— Mitä te tuumitte kaikesta tästä, Maurice?
— Tuuminpa vain, että nämä ihmiset voivat antaa filosofille ja asiaaharrastavalle katselijalle paljon ajattelemisen ja huvin aihetta, mutta että teille, rakas ystävätär, olisi parasta olla Ranskan rajojen ulkopuolella.
— Voi, Maurice, miten meidän käy?
— Samaa kysyitte minulta, Louise, kerran, kun olimme ajelemassa Cher-virran rantamalla ja hevosemme, joka oli pillastunut, lennätti meitä eteenpäin hurjaa neliä. Kuinka naiset sentään ovat uteliaita! Vielä nyt tahdotte tietää, mihin tämä meno vie. Kysykää sitä povariakoilta. Minä en ole mikään poppamies, armahaiseni. Ja filosofiasta, kaikkein terveimmästäkin, on sangen vähän apua silloin, kun on kysymys tulevaisuuden tulkitsemisesta. Tämä asiaintila loppuu kerran, sillä kaikki loppuu. Sen voi arvata tapahtuvaksi eri lailla. Voi olla, että liittolaiset voittavat ja marssivat Pariisiin. He eivät ole kaukana siitä, mutta epäilen kuitenkin, että he eivät pääse tänne. Nämä tasavallan sotilaat taistelevat lannistumattoman rohkeasti. Voi myös sattua, että Robespierre nai leskirouva Capet'n ja nimityttää itsensä valtionhoitajaksi Ludvig XVII:n alaikäisyyden aikana.
— Luuletteko todellakin? huudahti naiskansalainen Rochemaure innoissaan ja toivoen pääsevänsä osalliseksi niin ihanaan juoneen.
— Voi vielä sattua niinkin, jatkoi Brotteaux, — että Vendée voittaa ja pappishallitus asetetaan jälleen kunniaansa rauniokasojen ja ruumisläjien päälle. Ette voi käsittää, rakas ystävätär, millainen valta papistolla on noihin joukkoaaseihin… "Sieluihin"… tarkoitin tietysti sanoa, kieleni vain hiukan lipsahti. Mutta luultavinta on, mikäli minä voin asioita arvostella, että vallankumoustribunaali johtaa perikatoon sen hallituksen, joka sen on asettanut: se uhkaa liian monia päitä. Ne, joita se kauhistaa, ovat jo lukemattomat, he yhtyvät, ja kukistaakseen sen he kukistavat koko hallitusjärjestelmän. Luulen, että te juuri olette nimityttänyt nuoren Gamelinin tähän valamiehistöön. Hän on hyveellinen, hänestä on tuleva hirmuinen. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaunokaiseni, sitä varmempi olen siitä, että tämä tribunaali, joka on perustettu pelastamaan tasavaltaa, on kukistava sen. Konventti on tahtonut, kuten kuningasvaltakin, oman suuruudenaikansa, oman inkvisitionsa, se on tahtonut valvoa turvallisuuttaan itsevalitsemiensa ja siitä riippuvien virkamiesten avulla. Mutta miten paljon konventin suuruudenaika kuitenkin jää jäljelle kuninkuuden aikaisesta! Ja kuinka paljon epäpoliittisempi sen inkvisitio on Ludvig XIV:n aikaista! Vallankumoustribunaalissa vallitsee alhainen oikeudentunto ja nolo tasa-arvoisuuden ajatus, joka saattaa sen piankin vihatuksi ja naurunalaiseksi ja joka on herättävä inhoa kaikissa. Tiedättekö, Louise, että tämä sama tribunaali, joka aikoo kutsua aitauksensa eteen Ranskan kuningattaren ja kaksikymmentäyksi lainsäätäjää, tuomitsi eilen kuolemaan erään palvelijattaren, sentähden että hän pahoin aikomuksin, kumotakseen tasavallan, oli huutanut: "Eläköön kuningas." Meidän mustasulkaiset tuomarimme toimivat samaan tapaan kuin tuo englantilaisille niin rakas William Shakespeare, joka mitä traagillisimpiin kohtauksiin sekoittaa kömpelönkarkeita ilveitä.
— Sanokaas minulle, Maurice, kysyi naiskansalainen Rochemaure, — onko teillä yhä vielä onnea rakkaudessa?
— Valitettavasti, vastasi Brotteaux, — lentävät kyyhkyset valkoiselle kyyhkyslakalle eivätkä enää viihdy tornin raunioilla.
— Te olette aina vain sama kuin ennenkin… Hyvästi, ystäväni!
* * * * *
Kun rakuuna Henry samana iltana kutsumatta saapui rouva de Rochemauren luo, sinetöi tämä parhaillaan erästä kirjettä, joka oli osoitettu kansalainen Raulinelle Vernoniin. Se oli Englantiin menevä kirje, sen hän tiesi. Rauline sai rouva de Rochemauren kirjeen erään postinkantajan välityksellä sekä lähetti sen sitten Dieppeen erään kalankaupustelijan mukana. Muuan laivuri vei sen yöllä britannialaiseen laivaan, joka luovaili rannikolla; ja muuan emigrantti, herra d'Expilly, sai sen vastaanottaa Lontoossa ja välitti sen sisällön, mikäli hän katsoi sen edulliseksi, edelleen Saint-Jamesin kabinettiin.
Henry oli nuori ja kaunis. Itse Akhilleus ei ollut voimakkaampi ja kukoistavampi pukeutuessaan Odysseuksen antamiin ase varustuksiin. Mutta naiskansalainen Rochemaure, joka vielä äsken oli ollut niin altis tuon nuoren kommuunisankarin suloille, oli kääntänyt hänestä pois katseensa ja ajatuksensa, sen jälkeen kun hän oli saanut tietää, että tämä nuori sotilas herätettyään liioitteluillaan epäluuloja jakobiineissa saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja syöstä hänet perikatoon. Henry tunsi nahoissaan, ettei hänelle ehkä olisi ylivoimaista lakata rakastamasta rouva de Rochemaurea, mutta häntä harmitti se, ettei tämä enää osoittanut häntä kohtaan asiaankuuluvaa mielenkiintoa. Hän toivoi rouva de Rochemauren avulla suoriutuvansa eräistä maksuista, joihin tasavallan palvelus häntä velvoitti. Mutta kun hän nyt muisti, millaisiin äärimmäisyyksiin naiset voivat mennä ja miten nopeasti he voivat siirtyä hehkuvimmasta rakkaudesta kylmimpään tunteettomuuteen ja kuinka helppoa heidän on uhrata, mitä ovat rakastaneet, ja kadottaa, mitä ovat jumaloineet, hän alkoi epäillä, että tämä ihastuttava Louise vallan hyvin voisi eräänä päivänä heitättää hänet vankeuteen päästäkseen hänestä eroon. Hänen älynsä neuvoi häntä valloittamaan takaisin tämän kadottamansa kaunottaren. Sentähden hän nyt oli tullut hänen luokseen koko viehätysvoimallaan aseistettuna. Hän lähestyi häntä, vetäytyi kauemmaksi, lähestyi uudestaan, hipaisi häntä ja väistyi jälleen kaikkien balettiviettelyskeinojen mukaisesti. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi tuolla vastustamattomalla äänellään, äänellä, joka tunki naisten sisimpään olemukseen, ylistää luontoa ja yksinäisyyttä sekä ehdotti hänelle huokaisten huvimatkaa Ermenonvilleen.
Mutta rouva de Rochemaure vain näpäytteli harppuaan ja heitteli ympärilleen kärsimättömiä ja ikävystyneitä silmäyksiä. Äkkiä Henry nousi synkkänä ja päättäväisenä ja ilmoitti, että hän aikoi lähteä armeijaan ja olisi jo muutaman päivän kuluttua Maubeugen edustalla.
Näyttämättä laisinkaan hämmästyneeltä tai epäilevältä rouva de
Rochemaure nyökkäsi hyväksyvästi.
— Te onnittelette minua tämän päätöksen johdosta?
— Niin onnittelen.
Rouva de Rochemaure odotti parhaillaan erästä uutta ystävää, joka häntä suuresti miellytti ja josta hän toivoi olevan itselleen suurta hyötyä; hän oli aivan toista maata kuin tämä: todellakin ylösnoussut Mirabeau, sievistelty Danton, josta oli tullut hankitsija, jalopeura, joka uhkasi heittää kaikki isänmaanystävät Seineen. Joka hetki hän luuli kuulevansa kellon kilinää ja säpsähteli.
Saadakseen Henryn lähtemään hän vaikeni, haukotteli, selaili erästä partituuria ja haukotteli jälleen. Nähdessään, ettei toisella ollut aikomustakaan lähteä, hän sanoi, että hänen oli pakko mennä ulos, ja hävisi pukukammioonsa.
Henry huusi hänelle liikuttavalla äänellä:
— Hyvästi, Louise!… Saanenko enää milloinkaan nähdä teitä?
Ja hänen kätensä kopeloivat avonaisen kirjoituspöydänlaatikon sisältöä.
Heti kun Henry oli ehtinyt kadulle, hän avasi kansalainen Raulinelle osoitetun kirjeen ja luki sen suuresti kiinnostuneena. Se sisälsi todellakin erittäin merkitsevän kuvauksen Ranskassa vallitsevasta mielialasta. Siinä puhuttiin kuningattaresta, näyttelijätär Théveninistä, vallankumoustribunaalista, ja monta kohtaa tuon kunnon Brotteaux des Ilettes'in tuttavallisesta rupattelusta oli siinä myös mainittu.
Luettuaan kirjeen ja pistettyään sen taskuunsa hän epäröi hetken; mutta sitten kuten ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä ja aikoo sen toteuttaa mitä pikemmin sitä parempi, hän suuntasi askelensa Tuileries'tä kohti ja astui varmuusvaliokunnan odotushuoneeseen.
* * * * *
Tuona päivänä istui Évariste Gamelin kello kolme iltapäivällä valamiesten penkillä yhdessä neljäntoista ammattiveljensä kanssa, jotka hän suurimmaksi osaksi tunsi, kaikki yksinkertaisia, rehellisiä ja isänmaallisia ihmisiä, tiedemiehiä, taiteilijoita tai käsityöläisiä: yksi maalari kuten hän itsekin, yksi piirustaja, molemmat hyvin lahjakkaita, yksi kirurgi, yksi suutari, yksi entinen markiisi, joka oli antanut täysin vakuuttavia todisteita kansallisesta mielenlaadustaan, yksi kirjanpainaja, pari pikkukauppiasta, toisin sanoen läpileikkaukselleen näytekokoelma Pariisin asutuksesta. He istuivat siinä työläis- tai porvarismekoissaan, millä tukka lyhyeksi leikattuna à la Titus, millä hiuspalmikko niskassa, millä kolmikulmainen hattu silmillä, millä pyöreä hattu takaraivolla, millä punainen myssy korvilla. Toiset olivat puetut jakkuun, takkiin ja polvihousuihin, jollaisia käytettiin vanhaan hyvään aikaan, toiset carmagnoleen ja pitkiin, raitaisiin housuihin sanskulottien tapaan. Jaloissa heillä oli millä saappaat, millä solkikengät, millä puutohvelit, joten he ulkokuorensa puolesta edustivat kaikkia niitä erilaisia muunnoksia, mitä miehisessä puvussa siihen aikaan esiintyi. Koska he kaikki jo useita kertoja olivat olleet istunnoissa mukana, he näyttivät olevan hyvin kotiutuneita penkillään, ja Gamelin kadehti heidän tyyneyttään. Hänen sydämensä tykytti haljetakseen, hänen korvissaan suhisi, hänen silmiään hämärsi, ja koko maailma peittyi häneltä sinikelmeään sumuun.
Kun vahtimestari ilmoitti tribunaalin kokouksen alkavaksi, asettui kolme tuomaria paikoilleen pienelle korokkeelle viheriäisen pöydän ääreen. Heillä oli päässään kokardeilla ja suurilla mustilla töyhdöillä koristettu hattu, yllään tuomarinviitta ja heidän rinnallaan riippui kolmiväri-nauhaan ripustettu raskas hopeamitali. Heidän edessään korokkeen juurella istui väliaikainen yleinen syyttäjä samanlaisissa pukimissa. Protokollasihteeri istuutui tribunaalin ja syytettyä varten varatun tyhjän tuolin väliin. Gamelinin silmissä nämä henkilöt olivat nyt aivan toisenlaisia kuin ennen, kauniimpia, vakavampia, hirvittävämpiä, vaikkakin he ottivat vaivattomia ja tuttavallisia asentoja, selailivat papereita, huutelivat vahtimestaria tai nojautuivat taapäin ottaakseen vastaan jonkin tiedonannon joltakulta valamieheltä tai virkaatekevältä upseerilta.
Tuomarien yläpuolelle oli ripustettu Ihmisoikeuksien taulut; heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan, vanhojen keskiaikaisten muurien seinustalla, seisoivat Le Peltier'n, Saint-Fargeaun ja Marat'n kuvapatsaat. Salin perällä vastapäätä valamiehistön penkkiä oli yleisön parveke. Ensimmäisellä rivillä oli pelkkiä naisia, vaaleita, tummia, harmaita, mutta kaikilla oli korkea myssypäähine, jonka laskoteltu reunus varjosti poskia; heidän povelleen, joka ajan muodin mukaan oli korkea ja rehevä kuin imettäjän, oli solmittu valkea huntu tai kumpuili siinä sinisen esiliinan rintalappu. He istuivat käsivarret ristissä lehterin rintasuojukseen nojaten. Heidän takanaan nähtiin asteittain ylenevillä penkkiriveillä siellä täällä erinäisiä kansalaisia vaihtelevissa pukimissa, jotka siihen aikaan antoivat väkijoukoille niin eriskummallisen ja maalauksellisen leiman. Oikealla, sisäänkäytävän lähellä, oli aidoitettu ala seisovaa yleisöä varten. Tällä kertaa ei siellä ollut montakaan. Se asia, jota tämän tribunaalin osaston nyt oli määrä käsitellä, kiinnitti ainoastaan pienen kuulijapiirin mieltä, ja epäilemättä oli muilla osastoilla, joilla oli istunto samaan aikaan, jännittävämpiä juttuja tarjottavanaan.
Tämä rauhoitti jossakin määrin Gameliniä, joka ollen jo menehtymäisillään ei olisi kestänyt suurten oikeudenkäyntien hehkuvaa ilmakehää. Hänen silmänsä kiintyivät pienimpiinkin yksityiskohtiin: hän keksi pienen ihokarvan sihteerin korvassa ja mustepilkun yleisen syyttäjän asiakirjoissa. Hän näki aivan kuin suurennuslasin läpi kaikki nuo monet kapiteelit, jotka oli veistetty aikana, jolloin kaikki antiikkisen pylväsjärjestelmän tuntemus oli joutunut unhoon, ja jotka kietoivat goottilaisten pylväiden päät nokkosseppeliin ja rautatammen lehviin. Mutta hänen katseensa palasi lakkaamatta takaisin tuohon vanhanaikaiseen, punaisella Utrechtin sametilla päällystettyyn tuoliin, jonka istuin oli kulunut ja käsinoja mustunut. Aseistettuja kansalliskaartilaisia seisoi kaikkien ulkokäytävien kohdalla.
Vihdoin ilmestyi syytetty krenatöörien saattamana, mutta vapain jäsenin, niinkuin laissa oli määrätty. Hän oli noin viisikymmenvuotias, laiha, kuiva, tumma, kokonaan kalju mies; hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, huulet ohuet ja sinertävät, ja hän esiintyi vanhan muodin mukaisesti yllään tummanpunainen takki. Hänessä oli kaikesta päättäen kuumetta, sillä hänen silmänsä loistivat niinkuin kiiltokivet ja hänen poskensa olivat kuin maalatut. Hän istuutui. Hänen ristissä olevat jalkansa olivat luonnottoman laihat, ja hänen suuret luiset kätensä ulottuivat hyvin niiden ympäri. Hänen nimensä oli Marie Adolphe Guillergues, ja häntä syytettiin tasavallan rehuvarastojen haaskaamisesta. Syytöskirjassa oli monta ja vakavaa asiaa, jotka puhuivat häntä vastaan; kuitenkaan ei mikään niistä ollut täysin todistettu. Kysyttäessä Guillergues kielsi useimmat näistä syytöksistä sekä selitti toiset itselleen edullisella tavalla. Hänen puhetapansa oli täsmällistä ja kylmää, erinomaisen taitavaa, ja kuvasti miestä, jonka kanssa ei ole hyvä joutua kauppasuhteisiin. Hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen. Kun tuomari teki hänelle kiusallisen kysymyksen, pysyivät hänen kasvonsa tyyninä ja äänensä varmana, mutta hänen molemmat rinnalle ristityt kätensä tärisivät tuskasta. Gamelin huomasi sen ja kuiskasi naapurilleen, joka oli maalari kuten hän itsekin:
— Katsokaa hänen peukaloitaan!
Ensimmäinen todistaja, jota kuulusteltiin, toi esiin raskauttavia asianhaaroja. Hänen todistukseensa koko syytös perustui. Ne, jotka sen jälkeen kutsuttiin esiin, näyttäytyivät päinvastoin suosiollisiksi syytettyä kohtaan. Yleinen syyttäjä hyökkäsi kiivaasti, mutta pysyi ylimalkaisissa lauseissa. Puolustusasianajaja puhui vakuuttavasti ja hankki syytetylle jonkin verran myötätuntoa, jota hän ei itse ollut osannut voittaa. Istunto keskeytettiin, ja valamiehet vetäytyivät syrjään neuvottelemaan. Epäselvän ja hämärän keskustelun jälkeen he jakautuivat kahteen melkein yhtä suureen ryhmään. Toisella puolen olivat välinpitämättömät, haaleat, järkeilevät suunsoittajat, joita ei mikään intohimo tulistuttanut, ja toisella puolen ne, jotka seurasivat tunnetta, välittivät vähät todisteluista ja tuomitsivat sydämellään. Nämä viimeksimainitut eivät koskaan vapauttaneet. Nämä olivat niitä hyviä ja puhtaita, jotka ajattelivat ainoastaan tasavallan pelastamista; muu ei heitä liikuttanut. Heidän asenteensa teki syvän vaikutuksen Gameliniin, joka tunsi itsensä heidän hengenheimolaisekseen.
"Tämä Guillergues", hän ajatteli, "on taitava roisto, kavala konna, joka on keinotellut ratsuväkemme rehuvarastoilla. Julistaa hänet syyttömäksi olisi samaa kuin päästää karkuun petturi, pettää isänmaa, tuomita armeija perikatoon." Ja Gamelin oli jo näkevinään, miten vihollisen ratsujoukot löivät maahan tasavallan husaarit kompastuvine hevosineen… "Mutta jos Guillergues olikin viaton?"
Hän tuli äkkiä muistaneeksi Jean Blaiseä, jota myös oli epäilty petollisuudesta tavarain hankinnassa. Saattoi olla paljonkin sellaisia, jotka menettelivät samoin kuin Guillergues ja Blaise ja siten valmistivat maaperää tappiolle, tasavallan tuhoutumiselle. Olisi pitänyt antaa varoittava esimerkki. Mutta jos Guillergues olikin viaton?…
— Ei ole todistuksia, sanoi Gamelin ääneen.
— Ei milloinkaan ole todistuksia, vastasi olkapäitään kohauttaen juryn puheenjohtaja, joka kuului hyviin, puhtaisiin.
Lopuksi oli seitsemän ääntä langettamisen ja kahdeksan vapauttamisen puolella.
Valamiehistö palasi takaisin oikeussaliin ja istuntoa jatkettiin. Valamiesten velvollisuuteen kuului perustella lausuntonsa; kaikki puhuivat vuoron perään tuon tyhjän tuolin edessä. Toiset olivat monisanaisia; toiset tyytyivät pariin sanaan; on sellaisiakin, jotka ilmaisivat ajatuksensa täysin käsittämättömässä muodossa.
Kun tuli Gamelinin vuoro, hän nousi ja sanoi:
— Kun on kysymys niin suuresta rikoksesta kuin voiton mahdollisuuksien riistäminen isänmaan puolustajilta, täytyy olla selvät todistukset, joita meillä ei ole.
Äänten enemmistöllä syytetty julistettiin syyttömäksi.
Kun Guillergues jälleen tuotiin tuomareiden eteen, kuului hyväntahtoista sorinaa kuulijoiden puolelta, jotka tahtoivat ilmoittaa vapauttamistuomiosta. Hän oli nyt kokonaan toinen mies. Kuivuus oli kadonnut hänen piirteistään, hänen huulensa olivat pehmentyneet. Hän näytti kerrassaan kunnianarvoiselta; hänen kasvoillaan oli rehellinen ja viaton ilme. Tribunaalin presidentti luki liikuttuneella äänellä oikeuden päätöksen, joka julisti syytetyn vapautetuksi; koko sali puhkesi suosionosoituksiin. Santarmikin, joka oli tuonut sisään Guillergues'in, riensi syleilemään häntä. Presidentti kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle veljellisen syleilyn. Valamiehet suutelivat häntä, Gamelin vuodatti kuumia kyyneliä.
Oikeuspalatsin pihalla, jota päivän viimeiset säteet valaisivat, tunkeili ulvova väkijoukko. Tribunaalin neljä osastoa olivat edellisenä päivänä julistaneet kolmekymmentä kuolemantuomiota, ja suuren sisäänkäytävän portailla kyyrötti joukko trikotöösejä, jotka odottivat pyövelinkärryjen lähtöä. Mutta Gamelin, joka laskeutui portaita valamiesten ja katselijain sankassa parvessa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin oman oikeuden- ja ihmisyydentekonsa, ja tunne siitä, että hän oli pelastanut viattoman, täytti hänen mielensä ylpeällä ilolla. Pihalla valkopukuinen Élodie heittäytyi kyynelsilmin ja hymyilevänä hänen syliinsä ja jäi siihen lepäämään mielenliikutuksesta hervottomana. Ja kun hän vihdoin kykeni puhumaan, hän sanoi:
— Évariste, sinä olet kaunis, sinä olet hyvä, sinä olet jalo! Tuolla salissa tunki sinun miehekkään ja lempeän äänesi kaiku olemukseni läpi magneettisin aalloin. Olin aivan sähköistynyt.
Katselin sinua koko ajan, kun istuit siinä penkilläsi. En nähnyt mitään muuta kuin sinut. Mutta sinä, ystäväni, etkö ollenkaan aavistanut minun läsnäoloani? Eikö mikään ilmoittanut sinulle, että minä olin siellä? Minä istuin lehterillä, toisella rivillä, oikealla. Jumalani, kuinka on suloista tehdä hyvää! Sinä olet pelastanut tuon onnettoman. Ilman sinua hänen olisi käynyt huonosti. Sinä olet pelastanut hänet elämälle ja omaistensa rakkaudelle. Miten hän mahtaakaan tällä hetkellä siunata sinua! Évariste, miten minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani rakastaa sinua!
Käsikoukkua, kiinteästi toisiinsa nojaten he kulkivat pitkin katuja tuntien itsensä niin kevyiksi että luulivat lentävänsä.
He menivät Maalaavaan Amoriin. Tultuaan Oratorion kohdalle sanoi
Élodie:
— Ei viitsitä mennä myymälän läpi.
Hän johti Évaristen sisään ajoportin kautta ja vei hänet asuntoonsa.
Eteisessä hän veti laukustaan suuren rauta-avaimen.
— Sitä luulisi melkein vankilan avaimeksi, hän virkahti. —
Évariste, sinusta tulee nyt minun vankini.
He menivät ruokasalin läpi ja olivat pian tytön omassa huoneessa.
Évariste tunsi huulillaan Élodien suudelman raikkaan liekinnän. Hän sulki hänet syliinsä. Pää taaksepäin, silmät puoliummessa, auki hulmahtavin hiuksin, varpana kiertyvin varsin, puolitajuttomana tyttö riistäytyi irti hänen syleilystään, juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan…
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise avasi rakastajalleen oven ja kuiskasi hänen korvaansa pimeässä:
— Hyvästi, rakkaani! Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin. Jos kuulet kolinaa portaista, niin kiiruhda nopeasti yläkertaan äläkä mene alas, ennenkuin olet varma siitä, että kukaan ei näe sinua. Koputa kolme kertaa ovenvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle portin. Hyvästi, elämäni, oma sieluni!
Päästyään kadulle Évariste näki, miten Élodien huoneen ikkunaa raoitettiin ja miten pieni käsi katkaisi punaisen neilikan, joka putosi hän jalkoihinsa niinkuin veripisara.