XII.
Eräänä iltana, kun vanha Brotteaux taas tuli kansalainen Cailloun luo Rue de Loille mukanaan kaksitoista tusinaa jäsennukkeja, niin otti tuo tavallisesti niin ystävällinen ja kohtelias leikkikalukauppias hänet ja hänen nukkensa ja ilvekojeensa vastaan verrattain tylysti.
— Pitäkää varanne, kansalainen Brotteaux, hän sanoi, — pitäkää varanne! Ei ole aina aika nauraa; kaikenlainen leikinlasku on nyt poissa paikaltaan. Muuan varmuusvaliokunnan jäsen, joka eilen kävi täällä liikkeessäni, näki teidän jäsennukkenne ja piti niitä vastavallankumouksellisina.
— Hän laski leikkiä! sanoi Brotteaux.
— Ei sinne päinkään, kansalainen. Ei sinne päinkään. Hän oli sellainen mies, joka ei laske leikkiä. Hän sanoi, että noissa pikku ukkeleissa oli kansan edustavia henkilöitä ilkimielisellä tavalla vääristelty ja että etenkin helposti tunnettavia olivat Couthonin, Saint-Justin ja Robespierren irvikuvat, ja hän takavarikoi ne. Se on aikamoinen tappio minulle puhumattakaan niistä vaaroista, jotka tuon asian vuoksi minua uhkaavat.
— Mitä ihmettä! Että nuo arlekiinit, nuo pajatsot ja klovnit, nuo paimenet ja paimentytöt, jotka olen maalannut aivan samanlaisiksi kuin Boucher viisikymmentä vuotta sitten, että ne muka olisivat Couthonin ja Saint-Justin irvikuvia! Ei yksikään järkevä ihminen voi sellaista väittää!
— Mahdollista kyllä on, jatkoi Caillou, — että te ette ole ehdoin tahdoin tarkoittanut mitään pahaa, vaikkakin tuollaisesta älyniekasta kuin te aina voi epäillä mitä tahansa. Mutta se on vaarallista peliä. Tahdotteko, että kerron teille erään esimerkin? Natoile, jolla on pieni teatteri Champs-Elysées'llä, vangittiin toissapäivänä kansalaisvastaisen mielialansa vuoksi, sentähden että hän oli antanut Polichinellin ilvehtiä konventin kustannuksella.
— Mutta katsokaahan toki, sanoi Brotteaux nostaen liinaa, joka oli levitetty noiden pienten hirsipuussakeikkujain peitoksi,—katsokaahan toki vielä kerran noita naamioita ja noita kasvoja! Ovatko ne nyt mitään muuta kuin selviä huvi- ja paimennäytelmäin hahmoja? Kuinka saatoittekaan uskoa ja sanoa, että minä tein pilaa kansalliskonventista?
Brotteaux oli hämmästynyt ja yllättynyt. Vaikkakin hän tiesi inhimillisen typeryyden kykenevän melkein mihin tahansa, niin ei hän sentään ollut uskonut, että se koskaan voisi saattaa epäilynalaisiksi hänen Scaramouchejaan ja Colinettejaan. Hän vakuutti heidän viattomuuttaan ja omaansa. Mutta kansalainen Caillou ei tahtonut kallistaa korvaansa sille puheelle.
— Kansalainen Brotteaux, viekää pois nukkenne! Minä pidän teitä suuressa arvossa, minä kunnioitan teitä, mutta minä en tahdo teidän tähtenne joutua huonoon huutoon enkä hankkia ikävyyksiä itselleni. Minä kunnioitan lakia. Minä tahdon olla edelleenkin hyvä kansalainen ja tulla kohdelluksi sen mukaan. Hyvästi, kansalainen Brotteaux, viekää pois nukkenne!
Brotteaux-ukko asteli takaisin kotiinsa kantaen noita epäilyttäviä luomiaan olallaan pitkän tangon päässä, jäljessään joukko pilkkaavia lapsia, jotka luulivat häntä rotanloukkujen kaupustelijaksi. Hänen ajatuksensa olivat murheellisia. Tosin hän ei elänyt yksinomaan jäsennukeillaan: hän piirusteli kahdestakymmenestä sousta muotokuvia porttikäytävissä ja eräässä Hallin tynnyrissä sukanparsijain seurassa, ja monet nuorukaiset, jotka lähtivät armeijaan, tahtoivat antaa kuvansa nuorelle lemmitylleen. Mutta nämä pikku työt olivat hänelle sanomattoman tuskallisia, eikä hän tehnyt muotokuvia lähestulkoonkaan niin hyvin kuin jäsennukkeja. Väliin hän taas oli sihteerinä Hallin naisväelle, mutta se oli samaa kuin sekoittaa itsensä rojalistisiin salaliittoihin, ja vaaran uhka oli suuri. Hän muisti, että Rue Neuvedes-Petits-Champs'in varrella, lähellä entistä Vendome-toria, asui muuan toinen lelukauppias nimeltä Joly, ja hän päätti heti seuraavana päivänä mennä tarjoamaan hänelle tuota samaa tavaraa, jota arka Caillou kieltäytyi vastaanottamasta.
Hieno vihmasade alkoi laskeutua. Brotteaux, joka pelkäsi, että hänen jäsennukkensa voisivat siitä pilautua, kiiruhti askeliaan. Mentyään synkän ja aution Pont-Neufin yli ja juuri kääntyessään Place de Thionvillen nurkan taa hän näki lyhdyn valossa, että rajapyykkikivellä istui vanha, laiha mies, joka näytti olevan nälästä ja väsymyksestä aivan näännyksissä, mutta kumminkin vielä oli säilyttänyt kunnianarvoisan ulkomuodon. Hän oli risaisessa mekkokaavussa, hänellä ei ollut mitään hattua ja iältään hän näytti olevan yli kuudenkymmenen. Käydessään lähemmäksi tuota onnetonta Brotteaux tunsi hänet isä Longuemareksi, jonka hän puoli vuotta sitten oli pelastanut lyhtynuorasta kerran jonottaessaan hänen kanssaan yhdessä leipomon edessä Rue de Jérusalemilla. Tuon ensimmäisen hyväntyön velvoittamana, jolla hän oli aloittanut tuttavuutensa tämän munkin kanssa, Brotteaux nytkin lähestyi häntä ja teki tiettäväksi, että hän oli se sama publikaani, joka kerran, eräänä nälkäpäivänä, oli seisonut hänen vieressään leipäjonossa roskaväen joukossa, ja kysyi häneltä, eikö hän voisi jollakin tavoin palvella häntä.
— Te näytätte väsyneeltä, arvoisa isä. Ottakaa tästä pieni vahvistusryyppy!
Ja Brotteaux veti nuuskanruskean lievetakkinsa taskusta pienen konjakkipullon, jota hän säilytti siellä yhdessä Lucretiuksensa kanssa.
— Juokaa! Ja sitten minä autan teitä pääsemään kotiin.
Isä Longuemare torjui kädellään pois pullon ja yritti nousta. Mutta hän vaipui takaisin kivelleen.
— Hyvä herra, hän sanoi heikolla, mutta rauhallisella äänellä, —kolme kuukautta olen asunut Picpusissä. Mutta kun sain tietää, että minua eilen kello viisi iltapäivällä oli käyty etsimässä vangitsemistarkoituksin, en enää palannut asuntooni. Minulla ei ole mitään kattoa pään päällä; harhailen pitkin katuja ja tunnen itseni hieman väsyneeksi.
— Siispä, arvoisa isä, tehkää minulle se kunnia, että tulette jakamaan kanssani minun pienen ullakkokomeroni.
— Mutta, hyvä herra, sanoi barnabiitti, — kuulittehan, että olen epäilyksenalainen.
— Minäkin olen, sanoi Brotteaux, — ja minun jäsennukkeni ovat myöskin, mikä seikka onkin pahinta kaikesta. Juuri tämän ohuen liinan alla ne ovat, tämän tihkusateen syövytettävinä, joka meitäkin hyydyttää. Sillä tietäkää, isäni, että lakattuani olemasta publikaani valmistan nyt jäsennukkeja elääkseni.
Isä Longuemare tarttui käteen, jonka tuo entinen pankkiiri hänelle ojensi ja otti vastaan tarjotun vieraanvaraisuuden. Ullakkokomerossaan Brotteaux pani hänen eteensä leipää, juustoa sekä viiniä, jonka hän oli pannut kylmenemään kattokouruunsa, sillä hän oli suuri nautiskelija.
Tyydytettyään nälkänsä sanoi isä Longuemare:
— Hyvä herra, minun täytyy esittää teille ne olosuhteet, jotka ovat aiheuttaneet pakoni ja heittäneet minut puolikuolleena tuolle kivelle, josta te minut löysitte. Tultuani ajetuksi pois luostaristani elin sillä laihalla eläkkeellä, joka minulle oli myönnetty; annoin latinan ja matematiikan tunteja ja kirjoittelin pieniä lentolehtisiä kirkon vainoamisesta Ranskassa. Kirjoitinpa erään suuremmankin teoksen todistaakseni, että hallituksen papeilta vaatima virkavala on vasten kaikkia kirkollisia säädöksiä. Edelleen kehkeytyvä vallankumous riisti minulta kaikki oppilaani, enkä myöskään voinut nostaa eläkettäni, kun minulta puuttui lain vaatima kansalaistodistus. Tällaista todistusta juuri kävin pyytämässä kaupungintalolla, täysin varmana siitä, että olin sen ansainnut. Ollen itse pyhän Paavalin, tuon Rooman kansalaiseksi lukeutuvan pyhän Paavalin perustaman munkkikunnan jäsen kuvittelin itserakkaasti kyllä, että minäkin hänen esimerkkiään seuraten voisin käyttäytyä kuten hyvän Ranskan kansalaisen tulee, kunnioittaen kaikkia inhimillisiä lakeja, jotka eivät ole ristiriidassa jumalallisten lakien kanssa. Esitin anomukseni herra Colinille, joka on lihakauppias ja kunnollinen virkamies ja toimii tällaisten korttien jakajana. Hän kysyi säätyäni. Sanoin olevani pappi. Hän kysyi minulta, olinko naimisissa, ja kun vastasin, että en ollut, sanoi hän, että sitä pahempi minulle. Vihdoin kaikenlaisten utelujen jälkeen hän kysyi minulta, olinko antanut todisteen kansalaiskunnostani elokuun 10:nä, syyskuun 2:na ja toukokuun 31:nä päivänä. "Ei voida antaa todistuksia", hän lisäsi, "muille kuin niille, jotka käytöksellään ovat antaneet näytteen kansalaisinnostaan näissä kolmessa tilaisuudessa". En voinut vastata hänelle tyydyttävästi. Kuitenkin hän kirjoitti muistiin nimeni ja osoitteeni ja lupasi nopeasti ottaa selvän minun asiastani. Hän pitikin sanansa ja tuloksena hänen tutkimuksistaan oli se, että kaksi Picpusin varmuusvaliokuntaan kuuluvaa komissaaria saapui minun poissaollessani aseistetun miesvoiman kanssa asuntooni minua vangitsemaan. En tiedä, mistä rikoksesta minua syytetään. Mutta myöntäkää, että täytyy surkutella tuota herra Coliniä, jonka järki on niin pimitetty, että hän voi soimata jotakin kirkonmiestä siitä, että tämä ei ole osoittanut kansalaiskuntoaan elokuun kymmenentenä, syyskuun toisena ja toukokuun kolmantenakymmenentenä yhdentenä! Mies, joka voi ajatella noin, on todellakin säälittävä.
— Minullakaan ei ole henkilötodistusta, sanoi Brotteaux. — Me olemme epäilynalaisia. Mutta te olette väsynyt. Käykää levolle, arvoisa isä. Huomenna koetamme huolehtia turvallisuudestanne.
Hän antoi matrassin vieraalleen ja varasi itselleen olkipatjan, jota kuitenkin munkki osoittaakseen nöyryyttään pyyteli itselleen niin itsepintaisesti, että hänen täytyi myöntyä tämän pyyntöön: muuten hengenmies olisi nukkunut kivipermannolla.
Näitten toimenpiteitten jälkeen Brotteaux säästäväisyydestä ja varovaisuudesta puhalsi kynttilän sammuksiin.
— Hyvä herra, sanoi hänelle munkki, — olen syvästi kiitollinen teille siitä, mitä teette minun vuokseni; mutta, voi, mitäpä se teitä hyödyttää. Palkitkoon teitä siitä Jumala! Siitä olisi teille loppumatonta siunausta. Mutta Jumalakaan ei laske ansioksi sellaista, joka ei ole tehty hänen kunniakseen, vaan joka on ainoastaan puhtaasti luonnollisen hyveellisyyden ilmaisu. Sentähden kehoitan teitä, hyvä herra, hartaasti tekemään Hänelle sen, mitä aiotte tehdä minun hyväkseni.
— Isäni, vastasi Brotteaux, — älkää yhtään huolehtiko siitä, älkääkä tunteko olevanne minulle kiitollisuuden velassa. Sitä, mitä tällä hetkellä teen hyväksenne ja jonka arvoa te liioittelette, en tee lainkaan rakkaudesta teihin: sillä vaikkakin te, arvoisa isä, olette rakastettava, tunnen teitä kuitenkin liian vähän rakastaakseni teitä. Minä en tee sitä myöskään rakkaudesta ihmiskuntaan: sillä minä en ole niin yksinkertainen kuin Don Juan, että luulisin ihmiskunnalla olevan joitakin oikeuksia; ja tämä ennakkoluulo hänenlaisessaan vapaamielisessä henkilössä minua todella murehduttaa. Minkä teen, sen teen itsekkyydestä, josta kaikki ihmisen jalomieliset ja uhrautuvat teot johtuvat, koska se saa ihmisen näkemään oman kuvansa kaikissa kurjissa, saa hänet säälimään omaa onnettomuuttaan toisten onnettomuudessa ja innostaa häntä auttamaan toista kuolevaista, joka luonnon ja kohtalonsa puolesta on siinä määrin samanlainen kuin hän itsekin, että hän luulee auttavansa omaa itseään auttaessaan häntä. Minkä teen, sen teen vielä muun työn puutteessa: sillä elämä on siinä määrin tympäisevä, että täytyy koettaa etsiä itselleen hupia millä hinnalla tahansa, ja hyväntekeväisyys on yksi sellainen, vaikkakin sangen laimea huvitus, johon turvautuu paremman puutteessa. Minä teen sen vielä ylpeydestä ja saadakseni jonkinlaisen yliotteen teistä; minä teen sen kaiken lopuksi oman maailmankatsomukseni nimessä, näyttääkseni teille, mihin ateistikin kykenee.
— Älkää mustatko itseänne ollenkaan, hyvä herra, vastasi isä Longuemare. — Minä olen kyllä saanut Jumalalta enemmän armonosoituksia, kuin mitä hän on suonut teille tähän päivään asti, mutta minä olen arvottomampi kuin te, ja minulla on paljon vähemmän luonnollisia hyveitä kuin teillä. Sallikaa sentään minunkin yhdessä asiassa olla teistä edellä. Te ette voi rakastaa minua, koska ette tunne minua. Mutta minä, herra Brotteaux, vaikka en tunnekaan teitä, rakastan teitä sittenkin enemmän kuin itseäni; Jumala määrää niin.
Näin puhuttuaan isä Longuemare polvistui kivilattialle, ja luettuaan rukouksensa hän paneutui pitkäkseen olkipatjalle ja vaipui rauhalliseen uneen.