XIII.
Évariste Gamelin istui toista kertaa vallankumoustribunaalissa. Ennen istunnon alkamista hän keskusteli valamiestovereittensa kanssa aamun uutisista. Muutamat niistä olivat epävarmoja ja vääriä, mutta se mikä oli totta, oli hirveätä. Kaikki tiet olivat liittoutuneiden armeijain hallussa, jotka marssivat yhdessä eteenpäin, Vendée oli voitollinen, Lyon kapinassa, Toulon luovutettu englantilaisille, jotka siellä olivat laskeneet maihin neljätoista tuhatta miestä.
Nämä seikat olivat näille virkamiehille yhtä paljon yksityisasioita kuin yleistä mielenkiintoa herättäviä. Ollen varmoja omasta perikadostaan siinä tapauksessa, että isänmaa joutuisi perikatoon, he tekivät valtion asian omakseen. Ja kansakunnan tappio, joka niin läheisesti liittyi heidän omaansa, määräsi heidän tunteensa, intohimonsa ja toimintansa.
Gamelinille tuotiin hänen penkkiinsä kirje Trubert'iltä, puolustusvaliokunnan sihteeriltä; siinä oli ilmoitus hänen nimittämisestään ruudin ja salpietarin komissaariksi.
Sinun tulee tutkia kaikki piirin kellarit saadaksesi niistä esiin ne aineet, joita tarvitaan ruudin valmistamiseen. Vihollinen on kenties jo huomenna Pariisin edustalla: itse isänmaan maaperän on hankittava meille ne salamat, joilla iskemme sen ahdistajia. Lähetän sinulle tässä samalla konventin salpietarin hankintaa koskevat ohjeet. Veljellinen tervehdys.
Samassa tuotiin syytetty esiin. Hän oli vielä viimeisimpiä noista tappion kärsineistä kenraaleista, jotka konventti oli jättänyt tribunaalin tuomittaviksi, ja vähiten tunnettu kaikista.
Hänet nähdessään kävi kylmä väristys Gamelinin läpi: hän luuli näkevänsä saman sotaherran, jonka hän yleisön aitauksesta kolme viikkoa sitten oli nähnyt tuomittavan ja lähetettävän teloitettavaksi. Hän oli todella sama mies, sama itsepäisen typerä ulkomuoto: sama oikeusjuttu! Hän vastasi luihulla ja karkealla tavalla, joka pilasi hänen parhaimmatkin vastauksensa. Hänen kiertelynsä, viisastelunsa ja ne syytökset, joilla hän kuormitti käskynalaisiaan, saivat kuulijat aivan unohtamaan, että hän par'aikaa ajoi kunniansa ja elämänsä puolustamisen edesvastuullista asiaa. Tässä jutussa oli kaikki epämääräistä, ristiriitaista, armeijoiden asema, sotavoimien lukumäärä, muona- ja ampumavarat, annetut ja vastaanotetut määräykset, joukkojen liikehtiminen: ei tiedetty mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt tämän taivaallista näistä sekavista, järjettömistä, tarkoituksettomista sotaliikkeistä, jotka olivat päättyneet tappioon, ei kukaan, ei enempää puolustusasianajaja tai syytetty itse kuin syyttäjä, tuomari tai valamiehet, ja, mikä ihmeellisintä, ei kukaan myöntänyt toiselle tai itselleen, että hän ei ymmärtänyt mitään. Tuomarit huvittelivat esittämällä suunnitelmia ja puhumalla taktiikasta ja strategiasta; syytetty osoitti selvästi luontaista taipumusta lain koukutteluun.
Väiteltiin aivan loppumattomiin. Ja Gamelin näki aivan edessään, näiden pitkien kiistojen aikana, miten kuormastovankkurit olivat tarttuneet kiinni mutaan Pohjois-Ranskan rämeisillä teillä, miten kanuunat makasivat kumossa kärrynpyöräin raiteilla ja miten voitetut kolonnat epäjärjestyksessä pakenivat kaikilla teillä vihollisen ratsuväen hyökätessä esiin kaikista autioituneista solista. Ja hän kuuli tämän petetyn sotajoukon nostavan ilmoille valtaisan syytöshuudon kenraalia vastaan. Kun asia vihdoin oli saatu loppuun käsitellyksi, oli salissa jo hämärä, ja Marat'n patsas kohosi epämääräisin ääriviivoin niinkuin aavekuva presidentin pään yläpuolella. Valamiehistön lausunnot menivät hajalle. Kumealla äänellä, joka oli tarttua kurkkuun, mutta päättävästi, lausui Gamelin mielipiteenään, että syytetty oli tehnyt itsensä syypääksi tasavallan kavallukseen, ja hyväksyvä mumina, jolla joukko tervehti näitä sanoja, hiveli suloisesti hänen nuorta hyveellisyyttään. Tuomio luettiin soihtujen valossa, ja niiden kelmeä hohto läikehti kuolemaantuomitun sisäänpainuneilla ohimoilla, joista näkyi kihoilevan hikipisaroita. Ulos johtavan käytävän portailla, jotka olivat täpösen täynnä kokardeilla koristautunutta naisväkeä, kuuli Gamelin kuiskuteltavan nimeään, joka alkoi olla jo tunnettu tribunaalin vakinaisen kuulijakunnan keskuudessa, ja alhaalla hyökkäsivät trikotöösit hänen kimppuunsa, heristellen nyrkkiään ja vaatien itävallattaren päätä.
Seuraavana päivänä oli Évaristen päätettävä erään vaimo-paran, leivänjakajan leski Meyrionin kohtalosta. Hän kulki päivät päästään pitkin katuja työntäen edellään pientä kärryä, ja vyöllään hänellä oli pieni puutaulukko, johon hän puukollaan teki piirtoja pitääkseen lukua ihmisille jättämistään leivistä. Hän ansaitsi kahdeksan souta päivässä. Virkaatekevä yleinen syyttäjä osoittautui aivan harvinaisen ankaraksi tätä onnetonta kohtaan, joka, kuten oikeuden kulusta ilmeni, oli useaan kertaan huutanut: "Eläköön kuningas!" lisäksi jutellut vastavallankumoukselliseen henkeen niissä taloissa, joihin hän joka päivä kuljetti leipää, ja ollut mukana salaliitossa, jonka tarkoituksena oli auttaa leski Capet'ta pakenemaan. Tuomarin edessä hän myönsi todeksi sen, mistä häntä syytettiin, ja joko sitten typeryydestä tai kiihkomielisyydestä hän toi kuningasmieliset tunteensa esiin erittäin hehkuvin sanoin ja syöksi itsensä siten perikatoon.
Vallankumoustribunaali edisti yhdenvertaisuuden voittoa osoittautumalla yhtä ankaraksi raskaan työn raatajia ja palvelijattaria kuin ylimyksiä ja rahamiehiä kohtaan. Gamelinin mielestä ei voinut toisin ollakaan kansanvaltaisessa valtiossa. Hän olisi pitänyt sitä kansan halveksimisena ja loukkaamisena, jos se olisi suljettu pois kuolemantuomioista. Aivan kuin sitä olisi pidetty rangaistavaksi arvottomana. Jos giljotiini olisi varattu yksinomaan ylimyksille, olisi se tuntunut hänestä jonkinlaiselta väärältä etuoikeudelta. Rangaistus alkoi Gamelinin mielessä saada jonkinlaisen uskonnollisen ja mystillisen merkityksen, hän rupesi näkemään siinä aivan erityisiä hyveitä ja ansioita. Rangaistus oli hänen silmissään kuin palkinto, jonka kansa oli velkaa rikollisille, ja hänestä olisi ollut suuri vääryys heitä kohtaan, jos se olisi heiltä riistetty. Hän julisti leski Meyrionin syylliseksi ja kuolemanragaistukseen arvolliseksi, pahoitellen ainoastaan sitä, että ne hurmahenget, jotka olivat syösseet hänet perikatoon ja olivat rikollisempia kuin hän, eivät olleet siinä saapuvilla jakamassa hänen kohtaloaan.
* * * * *
Évariste kävi melkein joka ilta jakobiinien kokouksissa, jotka pidettiin entisessä dominikaanien eli, kuten heitä kansan keskuudessa nimitettiin, jakobiinien kappelissa Rue Honorélla. Pihalla, jota koristi vapauden puu, poppeli, alati värähtelevine ja suhisevine lehtineen, kohotti synkkään ja arkipäiväiseen tyyliin kyhätty, raskasmuotoisella tiilikatolla varustettu kappeli alastonta julkiseinäänsä, jossa näkyi pyöreä häränsilmä-ikkuna ja holviovi: oven päällä loisti trikolori ja vapauden lakki. Jakobiinit olivat samoin kuin kordelieerit ja feuillantitkin ottaneet omakseen hajoitetun munkkikunnan asumuksen ja nimen. Gamelin, joka aikaisemmin oli innokkaasti ottanut osaa kordelieerien kokouksiin, kaipasi jakobiinien keskuudessa dantonilaisia puukenkiä, carmagnole-takkeja ja hurmanhuutoja. Robespierren klubissa vallitsi hallinnollinen viisaus ja porvarillinen vakavuus. Sen jälkeen kun Kansan ystävää ei enää ollut, seurasi Évariste Maximilienin luentoja, sillä hänen mielipiteensä olivat määrääviä jakobiinien kesken, ja sieltä ne tuhansien haarayhdistysten välityksellä levisivät kautta koko Ranskan. Asiakirjaa luettaessa antoi hän katseensa liukua pitkin paljaita ja surullisia seiniä, jotka ensin suojattuaan tuon suuren kerettiläisten inkvisiittorin henkisiä poikia nyt näkivät sisälleen kokoontuvan toisia kiihkomielisiä inkvisiittoreita, joiden etsiskelyjen esineinä olivat rikokset isänmaata kohtaan.
Siellä asusti nyt ilman mitään ulkonaista loistoa, pelkän sanan voimalla valliten, maan suurin valtiomahti. Se hallitsi kaupunkia ja valtakuntaa, se saneli käskynsä konventille. Näiden uuden järjestyksen luojien sieluissa, jotka kunnioittivat lakia niin suuresti, että he pysyivät kuningasmielisinä v. 1791 ja tahtoivat olla sitä vielä edelleenkin Varennes'ista palattua, jotka itsepintaisesti pitivät kiinni perustuslaillisuudesta, ollen vakiintuneen järjestyksen ystäviä vielä Mars-kentän murhienkin jälkeen, jotka eivät koskaan olleet vallankumouksellisia itse vallankumouksen suhteen, vaan vieraita kansanliikkeille, näiden miesten synkissä ja mahtavissa sieluissa eli isänmaanrakkaus, joka oli synnyttänyt neljätoista armeijaa ja pystyttänyt giljotiinin. Évariste ihaili heidän valppauttaan, heidän epäilevää henkeään, heidän uskonkaavaista ajatustapaansa, heidän järjestyksenrakkauttaan, hallitsemistaitoaan ja voitollista viisauttaan.
Yleisön joukosta, joka istui salissa, ei kuulunut muuta kuin yksimielistä ja säännöllistä suosionhuminaa, joka muistutti ovella kasvavan vapauden puun suhinaa.
Tuona päivänä, vendémiaire-kuukauden [Vendémiaire: viinikuu, vallankumouksellisen tasavaltaiskalenterin ensimmäinen kuukausi. Syysk. 22 p. — lokak. 21 p. Suomentaja] yhdentenätoista, nousi puhujalavalle hitaasti nuori mies, jolla oli kalteva otsa, läpitunkeva katse, terävä nenä, suippo leuka, rokonarpiset kasvot ja kylmä ilme kasvoissaan. Hän oli keveästi puuteroitu ja puettu siniseen vartalonmukaiseen takkiin. Hänellä oli niin täsmällinen esiintyminen, niin mittailtu käytös, että toiset pilallaan sanoivat hänen muistuttavan jotakuta tanssimestaria ja toiset taaskin tervehtivät häntä nimellä "Ranskan Orfeus". Robespierre esitti kirkkaalla äänellä kaunopuheisen lausunnon tasavallan vihollisia vastaan. Hän löi metafyysillisillä ja hirvittävillä todistuksilla Brissot'n ja hänen rikostoverinsa. Hän puhui pitkästi, sanarikkaasti, kauniisti. Filosofian taivaallisissa avaruuksissa liidellen hän sinkautteli ukkosen salamoita tomussa ryömiviin salaliittolaisiin.
Évariste kuuli ja ymmärsi. Tähän asti hän oli syyttänyt girondea siitä, että se teki työtä monarkian palauttamiseksi tai valmisteli orleansilaisen puolueen voittoa ja hautoi suunnitelmia sen sankarillisen kaupungin tuhoamiseksi, joka oli vapauttanut Ranskan ja joka kerran oli vapauttava koko maailman. Nyt kuullessaan tuon viisaan puhuvan hän keksi korkeampia ja puhtaampia totuuksia; hän pääsi vallankumouksellisen metafysiikan perille, se kohotti hänen henkensä kaikkien karkeiden satunnaisuuksien yläpuolelle, aistierheiden ulkopuolelle, ehdottoman varmuuden ilmapiireihin. Oliot itsessään ovat sekavia ja hämäryyden peitossa. Tosiasiain moninaisuus on niin suuri, että siihen hukkuu. Robespierre yksinkertaisti ne hänelle, esitti hänelle hyvän ja pahan yksinkertaisissa ja selvissä kaavoissa. Federalismi, jakamattomuus: ykseydessä ja jakamattomuudessa oli pelastus, federalismissa perikato. Gamelin tunsi syvää iloa niinkuin uskovainen, joka tietää sanan, joka vie pelastukseen, ja sanan, joka vie kadotukseen. Tästä lähin saisi vallankumoustribunaalikin oppia tuntemaan ehdottoman rikoksen, yhdestä sanasta langetettavan rikoksen, niinkuin muinoin kirkolliset tuomioistuimetkin. Ja kun Évariste oikeastaan oli pohjaltaan uskonnollinen, täytti tämä huomio hänet synkällä hurmauksella; hänen sydämensä riemuitsi ja haltioitui ajatuksesta, että hänellä tästä lähin oli vertauskuva, jonka avulla hän saattoi erottaa rikollisen viattomasta. Oi uskon aarteet, te korvaatte kaiken muun!
Viisas Maximilien valaisi hänelle myös niiden katalat tarkoitusperät, jotka tahtoivat jakaa tasan omaisuuden ja maan, poistaa rikkauden ja köyhyyden ja saattaa kaikki samaan onnelliseen keskinkertaisuuteen. Heidän ponsilauseittensa houkuttelemana hän oli hyväksynyt heidän päämääränsä, jotka hänen mielestään kävivät yhteen tosi tasavaltalaisten periaatteitten kanssa. Mutta Robespierre oli puheissaan jakobiineille paljastanut hänelle heidän vehkeensä ja tehnyt ilmeiseksi, että nuo miehet, joiden tarkoitukset näyttivät puhtailta, pyrkivät tuhoamaan tasavaltaa ja ahdistivat rikkaita ainoastaan saadakseen mahtavia ja leppymättömiä vihollisia lailliselle arvovallalle. Sillä niin oli asia, että jos omistusoikeutta uhattaisiin, oli koko maan väestö, joka sitä enemmän oli kiintynyt omaisuuteensa, mitä vähemmän se omisti, kääntyvä äkkiä tasavaltaa vastaan. Etujen ahdistaminen oli samaa kuin salajuonien punominen. Ne, jotka muka oikeuden ja yhteisen onnen vuoksi tekivät tasa-arvoisuudesta ja yhteisomaisuudesta kansalaisten pyrkimysten arvoisen asian, olivat pettureita ja konnia, vaarallisempia vielä kuin federalistit.
Mutta suurin asia, mikä selvisi hänelle Robespierren viisauden avulla, oli jumalankieltämisen rikollisuus ja kataluus. Gamelin ei ollut koskaan kieltänyt Jumalan olemassaoloa; hän oli deisti ja uskoi sallimukseen, joka valvoo ihmisten vaellusta. Mutta kun hänen samalla täytyi tunnustaa itselleen, että hän ainoastaan hyvin epätäydellisesti käsitti Korkeimman Olennon, hän kernaasti myönsi, ollen innokas omantunnon vapauden ystävä, että rehelliset ihmiset saattoivat, kuten esimerkiksi Lamettrie, Boulanger, parooni d'Holbach, Lalande, Helvetius, kansalainen Dupois, kieltääkin Jumalan olemassaolon, jos he sen sijaan seurasivat luonnollista moraalia ja jos he itsestään löysivät oikeuden lähteet ja säännöt hyveelliseen elämään. Olipa hän vielä lisäksi tuntenut myötätuntoakin ateisteja kohtaan nähdessään heitä solvattavan ja vainottavan. Maximilien oli avannut hänen silmänsä. Erinomaisella kaunopuheisuudellaan tuo suuri mies oli paljastanut hänelle ateismin oikean luonteen ja luonnon, sen tarkoitusperät ja seuraukset. Hän oli todistanut hänelle, että tämä ylimystön salongeissa ja naisbudoaareissa syntynyt oppi oli kavalin keksintö, minkä kansan viholliset koskaan olivat tehneet orjuuttaakseen kansaa ja turmellakseen sen siveellistä voimaa, että oli rikollista riistää onnettomien sydämestä se lohduttava ajatus, että oli olemassa vanhurskas sallimus, ja jättää heidät ilman mitään tienviittaa ja ohjaksia alttiiksi intohimoille, jotka alentavat ihmisen ja tekevät hänet kurjaksi orjaksi, ja että kaiken lopuksi Helvetiuksen tapaisten miesten monarkkinen epikurolaisuus johti siveettömyyteen, julmuuteen ja kaikkinaisiin rikoksiin. Ja sen jälkeen kun tuon suuren kansalaisen opetukset olivat valaisseet hänelle tämän asian, hän kirosi mielessään kaikki ateistit, etenkin sellaiset, jotka olivat sitä avomielisin ja iloisin sydämin kuten vanha Brotteaux.
* * * * *
Seuraavina päivinä Évaristella oli tuomittavanaan yhtä perää muuan "entinen", jota syytettiin siitä, että hän oli hävittänyt viljaa tappaakseen nälkään kansaa, kolme emigranttia, jotka olivat palanneet kotimaahan yllyttääkseen ihmisiä kansalaissotaan, kaksi Palais-Égalitén tyttöä, neljätoista bretagnelaista salaliittolaista, naisia, vanhoja ukkoja, nuorukaisia, isäntämiehiä ja palvelijoita. Rikos oli ilmeinen, lain pykälä selvä. Syyllisten joukossa oli muun muassa eräs kaksikymmenvuotias nainen, jonka nuoruuden loisto pian lähestyvän lopun siihen jo heittäessä varjoaan oli kerrassaan hurmaava. Sininen nauharuusu somisti hänen kultaisia hiuksiaan, ja hänen hienon, aivinaisen olkahuivinsa alta kuulsi valkea ja taipuisa kaula.
Évariste äänesti säännöllisesti kuolemanrangaistusta, ja kaikki syytetyt, muuatta vanhaa puutarhuria lukuunottamatta, lähetettiin mestattaviksi.
Seuraavana viikkona Évariste ja hänen piirinsä niitti neljäkymmentäviisi miestä ja kahdeksantoista naista.
Vallankumoustribunaalin tuomarit eivät tehneet mitään erotusta miesten ja naisten välillä seuraten siinä suhteessa periaatetta, joka oli yhtä vanha kuin itse oikeuskin. Ja vaikkakin presidentti Montané, jota Charlotte Cordayn kauneus ja rohkeus oli liikuttanut, oli koettanut pelastaa häntä väärentämällä asiakirjoja ja siten menettänyt virkansa, niin useimmiten kuitenkin tutkittiin naisia ilman minkäänlaisia lievennyksiä kaikille tuomioistuimille yhteisten ohjesääntöjen mukaan. Valamiehet epäilivät ja pelkäsivät heitä, heidän kavaluuttaan, heidän teeskentelykykyään, heidän viettelemiskeinojaan. Ollen rohkeudeltaan miesten veroisia he pakottivat tribunaalin kohtelemaan heitä samoin kuin miehiäkin. Useimmat niistä miehistä, jotka tuomitsivat heitä, olivat vain vähän tai vain aika ajoin sopivan tilaisuuden sattuessa aistillisia eivätkä antaneet heidän lainkaan häiritä mielenrauhaansa. He langettivat tuomioita näille naisille ja vapauttivat heitä omantuntonsa, ennakkoluulojensa, intonsa, haaleamman tai tulisemman tasavallanrakkautensa perusteella. Syytetyt naiset esiintyivät melkein kaikki huolellisesti kammattuina ja niin hyvässä puvussa kuin heidän onneton asemansa suinkin salli. Mutta heidän joukossaan oli vähän nuoria, vielä vähemmän kauniita. Vankeus ja murhe oli kuihduttanut heidät, ja oikeussalin raaka arkivalo toi näkyviin koko heidän väsymyksensä ja tuskansa, paljasti katsojalle heidän tulehtuneet silmäluomensa, heidän nypyllisen ihonsa, heidän kelmeät ja yhteenpuristetut huulensa. Kuitenkin nähtiin tuossa kohtalokkaassa tuolissa myös enemmän kuin kerran nuori, kalpean kaunis nainen, jonka katseet uivat kuoleman varjon hämärissä kuin salaisen hekuman harsoissa. Että tällaisen näyn edessä valamiehistä jotkut mahdollisesti heltyivät tai julmistuivat, että joku heistä kenties turmeltuneen sielunsa syvyydessä jäi pohtimaan tämän olennon herkimpiä salaisuuksia, nähden hänet mielikuvituksessaan yht'aikaa sekä elävänä että kuolleena, ja hekumallisten ja veristen kuvitelmiensa valossa kenties tunsi julmaa nautintoa voidessaan luovuttaa pyövelille tuon himoitun ruumiin, kaikesta tästä on paras vaieta, mutta voi otaksua niin, jos tuntee ihmiset. Évariste Gamelin, tuo kylmä ja kyvykäs taiteilija, ei tunnustanut mitään muuta kauneutta kuin antiikkisen, ja kauneus herätti hänessä vähemmän aistihurmaa kuin kunnioitusta. Hänen klassillinen taideaistinsa oli niin ankara, että hän ani harvoin näki mieleistänsä naista; hän oli aivan tunteeton sievien kasvojen sulolle samoin kuin Fragonard'in väreille ja Boucher'n muodoille. Hän ei ollut koskaan tuntenut himoa muuten kuin syvän rakkauden yhteydessä.
Samoin kuin useimmat hänen virkaveljistään tribunaalissa piti hänkin naisia vaarallisempina kuin miehiä. Hän vihasi kaikkia entisiä prinsessoja, jotka hän kauhu-unissaan näki yhdessä Elisabethin ja itävallattaren kanssa ampumatarpeita rouhimassa isänmaanystävien päiden menoksi; hän vihasi myös kaikkia noita raharuhtinaiden, filosofien ja kirjailijoiden kauniita ystävättäriä, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi hengen ja aistien nautintoihin ja eläneet aikana, jolloin oli suloista elää. Hän vihasi heitä tunnustamatta itselleenkään tätä vihaa, ja kun hänen oli langetettava tuomio jostakusta, hän tuomitsi hänet vanhan kaunansa perusteella luullen itse tuomitsevansa oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Ja hänen rehellisyytensä, miehekäs puhtautensa, kylmä viisautensa, hänen uskollisuutensa valtiota kohtaan, lyhyesti sanoen hänen hyveensä syöksivät monta suloisen liikuttavaa päätä piilun alle.
Mutta mitä tämä on ja mitä merkitsee tämä outo ihme? Vielä äskettäin täytyi etsiskellä rikollisia, koettaa löytää heidät lymypaikoistaan ja houkutella heiltä esiin rikoksen tunnustus. Nyt ei enää tule kysymykseenkään tuollainen metsästys koirien avulla, tuollainen aran riistan ajojahti: nyt suorastaan tarjoutuu uhreja joka suunnalta. Aatelismiehet, nuoret tytöt, sotilaat, yleiset naiset työntyvät aivan väkipakolla tribunaaliin, vaatien tuomareilta nopeampaa tuomion langettamista, vaatien itselleen kuolemaa niinkuin oikeuttaan, josta he kärsimättöminä tahtovat päästä nauttimaan. Ei edes riitä se ihmispaljous, jolla ilmiantajain virkainto on täyttänyt vankilat ja jonka tutkimisessa yleisellä syyttäjällä ja hänen apulaisillaan on jo työtä enemmän kuin tarpeeksi: täytyy vielä ehtiä rangaista niitä, jotka eivät tahdo odottaa. Ja monet, vielä ylpeämmät ja kiihkeämmät, jotka eivät halua jättää kuolemantuomionsa toimeenpanoa tuomareille ja pyöveleille, lopettavat itsensä omin käsin! Kuolemisen halu on yhtä suuri kuin tappamisraivokin. Niinpä La Conciergerie-vankilassa on muuan nuori, kaunis, voimakas sotilas; hän on vankilaan jättänyt suloisen morsiamen, joka on kuiskannut hänelle: "Elä minun vuokseni!" Hän ei tahdo elää, ei lemmityn, ei rakkauden, ei kunnian vuoksi. Hän on sytyttänyt piippunsa syytöskirjallaan. Ja vaikkakin hän on tasavaltalainen, sillä vapautta hän hengittää joka huokosellaan, hän muuttuu kuningasmieliseksi saadakseen kuolla. Tribunaali yrittää vapauttaa häntä; syytetty on voimakkaampi; tuomarien ja valamiesten täytyy antaa myöten.
Évaristen sielu, joka luonnostaan oli levoton ja tunnontarkka, muuttui jakobiinien opista ja elämän näytelmästä pelokkaaksi ja epäluuloiseksi. Öisin kun hän Élodien luo mennessään kulki pitkin huonosti valaistuja katuja, hän luuli joka kellariluukun takana näkevänsä väärien assignaattien painajia; tyhjän leipä- tai sekatavarakaupan taustassa hän epäili olevan elintarpeilla täyteen ahdettuja varastoaittoja; ravintolanpitäjäin kiiltävien ikkunaruutujen läpi hän oli kuulevinaan, miten keinottelijat keskusteluissaan valmistelivat maan perikatoa tyhjentäen pullon toisensa perästä Beaune- tai Chablis-viiniä; löyhkäävillä syrjäkujilla hän oli näkevinään ilotyttöjä, jotka eivät parempaa toivoneet kuin saada polkea jalkoihinsa kansalliskokardin hienostoon kuuluvain nuorukaisten riemuitessa ympärillä; kaikkialla hän näki salaliittolaisia ja kavaltajia. Ja hän ajatteli: "Tasavalta, kaikkia noita salaisia ja julkisia vihollisia vastaan ei sinulla ole muuta kuin yksi keino. Pyhä giljotiini, pelasta isänmaa!…"
Élodie odotteli häntä sinisessä pikku huoneessaan Maalaavan Amorin yläpuolella. Merkiksi siitä, että hän saattoi tulla, tyttö asetti akkunalle neilikkaruukun viereen pienen viheriäisen ruiskukannunsa. Nyt Gamelin kauhisti häntä, hän näytti hänestä hirviöltä: hän pelkäsi häntä ja ihaili häntä. Koko yön makasivat verenhimoinen rakastaja ja intohimoinen tyttö tiukasti toisiinsa pusertuneina antaen toisilleen yön hiljaisuudessa kiihkoisia suudelmia.