XIV.
Ollen ylhäällä jo varhaisesta aamun koitosta lähti isä Longuemare lakaistuaan huoneensa lukemaan messua erääseen Rue d'Enferillä sijaitsevaan kappeliin, joka oli erään valaatekemättömän papin hallussa. Pariisissa oli tuhansittain samanlaisia lymypaikkoja, joissa niskoitteleva papisto piti salaisia kokouksia pienille uskollisten laumoille. Vaikkakin piirin poliisi muuten oli hyvin valpas ja epäileväinen, se sulki silmänsä näiden salaisten lammaskarsinoiden suhteen, osaksi peläten lampaiden vihaa, osaksi myös jonkinlaisesta kunnioituksen jätteestä pyhiä asioita kohtaan. Barnabiitti otti hyvästit isännältään, joka suurella vaivalla sai hänet taivutetuksi tulemaan takaisin päivälliselle; hän sai hänet suostumaan vasta vakuutettuaan, että kestitys ei tulisi olemaan lainkaan runsas eikä hieno.
Jäätyään yksin hän pani tulen pieneen saviuuniin; ja siinä laitellessaan munkille ja epikurolaiselle päivällistä hän jälleen lueskeli Lucretiustaan ja tuumiskeli ihmisten kohtaloa.
Tuota viisasta miestä ei yhtään hämmästyttänyt se, että kurjat olennot, luonnonvoimien voimattomat leikkikalut useimmiten olivat mahdottomassa ja tuskallisessa asemassa, mutta hänellä oli se heikkous, että hän uskoi vallankumouksellisten olevan vieläkin häijympiä ja tyhmempiä kuin muut ihmiset, ja siinä suhteessa hän vajosi ideologiaan. Muuten hän ei ollut lainkaan pessimisti eikä pitänyt elämää kauttaaltaan pahana. Hän ihaili luontoa monessa suhteessa, etenkin siinä ilmenevää taivaallista koneellisuutta ja ruumiillista rakkautta, ja mukautui omalta kohdaltaan elämän pikku puuhiin sitä pian lähestyvää päivää odotellessaan, jolloin hänen ei enää tarvitsisi tuntea pelkoa eikä himoa.
Hän väritti huolellisesti muutamia jäsennukkeja ja muovaili erään Zerlinen, josta tuli aivan Théveninin näköinen. Tämä tyttö miellytti häntä ja hänen epikurolainen henkensä ylisti sitä atomien järjestystä, josta hän oli kokoonpantu.
Tällaisissa puuhissa kului hänen aikansa aina siihen asti, kunnes barnabiitti palasi.
— Arvoisa isä, hän sanoi avatessaan hänelle oven, — sanoinhan jo teille, että ateriastamme tulisi laiha. Meillä ei ole muuta kuin kastanjoita. Eivätkä nekään ole lähimainkaan niin höystettyjä kuin niiden pitäisi olla.
— Kastanjoita! huudahti isä Longuemare hymyillen, — ei ole sen ihanampaa ruokaa. Tietäkää, hyvä herra, että minun hyvän isäni, joka oli köyhä limousinilainen aatelismies, koko omaisuus oli rappeutunut kyyhkyslakka, metsistynyt puutarha ja kastanjalehto. Hän elätti itsensä, vaimonsa ja kaksitoista lastaan suurilla, viheriäisillä kastanjoilla, ja kaikki me olimme suuria ja voimakkaita. Minä olin nuorin ja vallattomin: isäni sanoi usein leikillään, että minut olisi pitänyt lähettää Amerikkaan merirosvoksi… Ah, herra Brotteaux, miten tämä kastanjaliemi tuoksuu hyvältä! Se tuo mieleeni sen lapsilla seppelöidyn pöydän, jota äitini hymy valaisi.
Aterian jälkeen Brotteaux lähti Jolyn, Rue Neuve-des-Petits-Champs'in varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo, joka otti kaikki nuo Cailloun hylkäämät jäsennuket ja tilasi niitä lisää, ei kahtatoista tusinaa kerrallaan niinkuin tämä, vaan kaksikymmentäneljä tusinaa ensi aluksi.
Tultuaan entiselle Rue Royalelle hän näki Vallankumoustorilla välkkyvän teräksisen kolmikolkan kahden maahan pystytetyn puupaalun välissä: se oli giljotiini. Sankka ja hilpeä parvi uteliaita tunkeili mestauslavan ympärillä odottaen täysinäisiä kärryjä. Torieukot, suuret kopat vatsansa päällä, huutelivat kaupan Nanterren leivoksia. Limonadin myyjät helisyttivät kulkusiaan; Vapauden patsaan juurella näytteli muuan vanha eukko valokuvakaappia, jonka päällä nuorakeinussa hyppelehti apina. Teloituslavan alla juoksenteli koiria, jotka nuolivat sinne edelliseltä päivältä jäänyttä verta. Brotteaux kääntyi pois Rue Honorélle päin.
Tultuaan takaisin ullakkokomeroonsa, jossa barnabiitti istui ja luki messukirjaansa, hän pyyhki tarkasti pöydän ja otti esiin värilaatikkonsa ja muut ammattiinsa kuuluvat työkalut ja vehkeet.
— Arvoisa isä, hän sanoi, — jos ette katso tätä toimitusta pyhää arvoanne alentavaksi, niin suvaitkaa auttaa minua näiden jäsennukkien valmistamisessa. Muuan herra Joly on juuri tänä aamuna tehnyt aika suuren tilauksen. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos te, sill'aikaa kun minä maalaan näitä valmiiksi leikattuja kuvia, leikkelisitte päitä, käsivarsia, jalkoja ja vartaloita näiden mallien mukaan, mitä minulla tässä on. Sen parempia ei saa mistään: ne ovat Watteaun ja Boucher'n esikuvien mukaan tehtyjä.
— Uskon kyllä, hyvä herra, sanoi Longuemare, — että Watteau ja Boucher olivat mestareita juuri tuollaisen jonninjoutavan keksimisessä: parempi olisi heidän maineelleen ollutkin, jos he olisivat tyytyneet vain tämänkaltaisten viattomain nukkien valmistamiseen. Olen iloinen saadessani auttaa teitä, mutta pelkään vain, ettei taitoni riitä siihen.
Isä Longuemare oli oikeassa epäillessään kätevyyttään: monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen täytyi myöntää, ettei hän ollut luotu leikkaamaan kynäveitsen terällä miellyttäviä ääriviivoja ohueen pahviin. Mutta kun Brotteaux hänen pyynnöstään oli antanut hänelle purjelankaa ja parsinneulan, hän näyttäytyi hyvin taitavaksi luomaan liikuntoa näihin pieniin olentoihin, joille hän ei ollut osannut antaa muotoa, ja opettamaan niitä tanssimaan. Niinpä hän mielellään kokeili niillä antaen kunkin niistä ottaa pari gavottiaskelta, ja kun kaikki kävi toivottuun tapaan, levisi pieni hymyily hänen ankarille huulilleen.
Kerrankin kun hän par'aikaa veti nauhasta erästä ilveilijänukkea, hän sanoi:
— Tiedättekö mitä, herra Brotteaux, tämä pikku naamiohenkilö johdattaa mieleeni erään omituisen jutun. Se tapahtui v. 1746. Lopettelin noviisiaikaani isä Magitot'n johdolla, joka oli jo ikämies, syvästi oppinut ja ankara tavoiltaan. Ehkäpä muistattekin, että siihen aikaan jäsennukeilla, jotka alkuaan olivat tarkoitetut huvittamaan lapsia, oli tavaton vetovoima naisiin ja vieläpä miehiinkin, nuoriin ja vanhoihin. Koko Pariisi oli aivan hulluna niihin. Kaikkien muotikauppiaitten ikkunat olivat niitä täynnä; niitä oli ylhäisten henkilöiden kodeissa, eikä ollut harvinaista nähdä vakavan miehen tanssittavan kadulla jäsennukkeaan. Isä Magitot'n ikä, luonne ja ammatti eivät säästäneet häntä yleiseltä tartunnalta. Kun hän näki kaikkien tanssittelevan pientä pahviukkoa, niin tunsi hänkin sormissaan eräänlaista levottomuutta, joka pian kävi hänelle hyvin kiusalliseksi. Eräänä päivänä kun hän tärkeällä asialla, joka koski koko munkkikuntaa, tuli herra Chauvelin, parlamentin asianajajan luo ja hänen luonaan näki takasta riippuvan jäsennuken, niin hän tunsi hirvittävää kiusausta vetää langasta. Ainoastaan erityisen suurella tahdonponnistuksella hän voitti sen. Mutta tuo sopimaton himo vaivasi häntä eikä suonut hänelle enää hetkenkään rauhaa. Keskelle pyhiä tutkimuksia ja rukouksia, kirkkoon, kapituliin, rippituoliin, saarnastuoliin, kaikkialle se seurasi häntä. Kiduttuaan muutaman päivän julmissa sieluntuskissa hän tunnusti tämän harvinaisen tapauksen munkkikunnan yli-isälle, joka juuri silloin onneksi oli Pariisissa. Tämä oli etevä tiedemies ja yksi Milanon kirkon ruhtinaita. Hän neuvoi isä Magitot'ta tyydyttämään himon, joka laatuaan oli viaton, mutta seurauksiltaan harmillinen, ja joka äärimmilleen yltyneenä uhkasi aikaansaada sielussa, jonka se oli ottanut valtoihinsa, mitä vakavimpia häiriöitä. Ylijohtajan neuvosta tai oikeammin käskystä isä Magitot palasi herra Chauvelin luo, joka kuten edelliselläkin kerralla otti hänet vastaan työhuoneessaan. Kun hän jälleen näki jäsennuken keikkuvan takan nyörissä, hän meni kiihkeästi sen luo ja pyysi isännältään lupaa saada jonkun kerran vetää langasta. Asianajaja salli sen kernaasti ja uskoi hänelle, että välistä hän itsekin tanssitti Scaramoucheaan (se oli jäsennuken nimi) valmistaessaan puolustuspuheitaan ja että juuri edellisenä päivänä hän oli Scaramouchen liikkeiden perusteella laatinut lausuntonsa erään naisen hyväksi, jota viattomasti oli syytetty miehensä myrkyttämisestä. Isä Magitot tarttui vavisten lankaan ja näki Scaramouchen kätensä voimasta huiskivan kuin mielipuolen, jota pahat henget riivaavat. Täten tyydytettyään oikkunsa hän pääsi vapaaksi kiusauksesta.
— Teidän kertomuksenne ei minua hämmästytä, arvoisa isä, sanoi Brotteaux. — Tämäntapaiset kiusaukset ovat tavallisia. Mutta niitä eivät aina aiheuta pahviukot.
Isä Longuemare, joka oli uskovainen, ei puhunut koskaan uskonnosta; Brotteaux puhui siitä yhtä mittaa. Ja kun hän tunsi myötätuntoa barnabiittia kohtaan, oli hänestä hauskaa saattaa hänet hämilleen ja häiritä hänen rauhaansa tekemällä huomautuksia erinäisiä kristillisiä uskonkappaleita vastaan.
Erään kerran, kun he yhdessä näpertelivät Zerlinejä ja Scaramoucheja,
Brotteaux sanoi:
— Kun minä oikein ajattelen niitä tapahtumia, jotka ovat vieneet meidät tähän, missä nyt olemme, ja kysyn itseltäni, mikä puolue tässä yleisessä mielettömyydessä on ollut mielettömin, niin olenpa melkein taipuvainen vastaamaan, että se on ollut hovipuolue.
— Hyvä herra, vastasi munkki, — kaikki ihmiset tulevat mielettömiksi niinkuin Nebukadnesar, kun Jumala hylkää heidät, mutta ei kukaan meidän päivinämme ole vajonnut niin syvälle tietämättömyyteen ja erhetykseen kuin herra apotti Fouchet, ei kenenkään vaikutus ole ollut kuningaskunnalle niin turmiollinen kuin hänen. Jumalan on täytynyt olla suuresti vihastunut Ranskalle lähettääkseen sille herra apotti Fouchet'n.
— Olemmepa mielestäni sentään nähneet muitakin pahantekijöitä kuin tuon Fouchet-paran.
— Herra apotti Grégoire on myös osoittanut paljon ilkimielisyyttä.
— Entä Brissot ja Danton ja Marat, ja sata muuta samanlaista, mitä sanotte niistä, isäni?
— Oh, herra Brotteaux, he ovat maallikoita: maallikoilta ei voi vaatia samaa edesvastuullisuutta kuin hengellisiltä. He eivät riko niin korkealla tasolla, eivätkä heidän rikoksensa ole niin kaikkeutta syleileviä.
— Entä teidän Jumalanne, arvoisa isä, mitä sanotte hänen käyttäytymisestään tämän vallankumouksen aikana?
— Minä en käsitä teitä, herra.
— Epikuros on sanonut: Joko Jumala tahtoo estää pahan eikä voi, tai hän voi sen, mutta ei tahdo, tai hän ei tahdo eikä voi, tai hän tahtoo ja voi sen tehdä. Jos hän tahtoo eikä voi, niin hän on voimaton, jos hän voi eikä tahdo, niin hän on ilkeä; jos hän ei voi eikä tahdo, niin hän on voimaton ja ilkeä; jos hän sekä tahtoo että voi, niin minkätähden hän ei sitten tee sitä, arvoisa isä?
Ja Brotteaux heitti puhekumppaniinsa tyytyväisen silmäyksen.
— Herra Brotteaux, vastasi munkki, — ei ole mitään sen kurjempaa kuin nuo vaikeudet, joita juuri latelitte. Kun tarkastelen epäuskon järkisyitä, on aivan kuin näkisin muurahaisten asettavan muutamia ruohonkorsia padoksi vuorilta ryöppyävää koskea vastaan. Suvaitkaa minun olla väittelemättä kanssanne: minulla olisi liian paljon asiaa ja liian vähän älyä. Sitä paitsi voitte löytää itsellenne tuomion apotti Guénéen ja monen muun teoksista. Sanonpa vain, että nuo esittämänne Epikuroksen sanat ovat sulaa typeryyttä: sillä niissä arvostellaan Jumalaa aivan kuin olisi hän ihminen ja aivan kuin hänellä olisi ihmismoraali. Niinpä niin, hyvä herra, epäuskoiset ovat aina, Celsuksesta Bayleen ja Voltaireen asti, vetäneet typeriä ihmisiä nenästä samantapaisilla paradokseilla.
— Nähkääs nyt, arvoisa isä, sanoi Brotteaux, — mihin teidän uskonne teidät johtaa. Ei sillä hyvä, että uskotte oman teologianne sisältävän kaiken totuuden, vaan vielä lisäksi tahdotte väittää, ettei kaikkien niiden lukemattomien suurien nerojen teoksissa, jotka ovat ajatelleet toisin kuin te, ole mitään totuutta.
— Te erehdytte aivan kokonaan, herra Brotteaux, vastasi Longuemare. — Päinvastoin minä uskon, ettei mikään voi olla kokonaan väärää ihmisajatuksessa. Ateistit seisovat tiedon alimmalla askelmalla; mutta tällekin asteelle tunkee järjen valon ja totuuden salamain heijastus, ja vielä silloinkin, kun ihminen kokonaan on vajonnut pimeyteen, kohottaa hän esiin otsan, johon Jumala on asettanut älyn: niin on Lusiferin laita.
— Minä puolestani, hyvä herra, sanoi Brotteaux, — en voi olla noin jalomielinen arvostelussani ja minä tunnustan suoraan, että en voi löytää atomiakaan tervettä järkeä kaikessa siinä, mitä teologit ovat kirjoittaneet.
Hän torjui kuitenkin sen syytöksen, että hän muka tahtoisi hyökätä uskonnon kimppuun, jota hän piti välttämättömänä kansoille: hän olisi vain toivonut, että sen johto olisi ollut filosofien eikä väittelijäin käsissä. Hänestä oli surullista, että jakobiinit tahtoivat asettaa sen sijaan nuoremman ja pahankurisemman uskonnon: vapauden, tasa-arvoisuuden, tasavallan, isänmaan uskonnon. Hän oli huomannut, että uskonnot yleensä nuoruuden voimassaan ovat hurjimmat ja julmimmat ja että ne tyyntyvät vanhemmiten. Siksipä hän toivoikin, että edelleen olisi pysytetty maassa katolisuus, joka voimansa päivinä oli niellyt paljon uhreja ja jolla nyt vuosien painon raskauttamana ei enää ollut sellaista ruokahalua, vaan tyytyi jo neljään, viiteen kerettiläispaistiin sadassa vuodessa.
— Sitä paitsi, hän lisäsi, — olen aina tullut hyvin toimeen teofagien ja ristinmiesten kanssa. Minulla oli oma omituinen pappini Ilettes'issä: joka sunnuntai luettiin sen kappelissa messu; kaikki vieraani olivat sitä kuuntelemassa. Filosofit olivat kaikista tarkkaavaisimmat ja oopperan tytöt kaikista hartaimmat. Silloin minä olin onnellinen ja minulla oli paljon ystäviä.
— Ystäviä! huudahti isä Longuemare, — ystäviä!… Oi, herra Brotteaux, luuletteko todellakin, että he olivat ystäviänne kaikki nuo filosofit ja kaikki nuo ilonaiset, jotka ovat alentaneet teidän sielunne siinä määrin, että itse Jumalan olisi vaikea tuntea sitä yhdeksi niistä temppeleistä, jotka hän on rakentanut kunniakseen?
Isä Longuemare asui vielä kahdeksan päivää publikaanin luona kaikessa rauhassa. Hän seurasi parhaansa mukaan veljeskuntansa sääntöjä nousten yölläkin olkivuoteeltaan ylös polvistuakseen kivipermannolle ja lukeakseen yörukouksensa. Vaikkakaan heillä kummallakaan ei ollut kuin kurjia murusia syötävänä, hän piti kiinni paastosta ja kieltäymyksestä. Säälinsekaisella hymyllä katseli filosofi näitä ankaria elämäntapoja, ja eräänä päivänä hän kysäisi:
— Uskotteko todellakin, että Jumala tuntee jonkinlaista iloa siitä, että hän näkee teidän noin kärsivän kylmää ja nälkää?
— Jumala itse, vastasi munkki,— on antanut meille esimerkin kärsimyksestä.
Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen, kun barnabiitti oli muuttanut filosofin ullakkokamariin, lähti tämä iltahämärässä kuljettamaan jäsennukkejaan leikkikalukauppias Jolylle Rue Neuvedes-Petits-Champs'ille. Kun hän sieltä palaili mielissään siitä, että oli saanut ne kaikki kaupaksi, niin juoksi häntä vastaan entisellä Karusellitorilla kärpännahalla reunustettuun, siniseen satiiniturkkiin pukeutunut, ontuva ilotyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, kuten apua etsivät naiset kaikkina maailman aikoina ovat tehneet.
Tyttö värisi; saattoi aivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Ihastellen sitä korkealentoisuutta, joka ilmeni tämän alhaisonlapsen käyttäytymisessä, Brotteaux, joka oli vanha teatterin ystävä, ajatteli, että neiti Raucourt'ille olisi ollut terveellistä nähdä hänet.
Tyttö puhui huohottavalla äänellä ja hiljaa, jotta ohikulkevat eivät kuulisi:
— Ottakaa minut mukaanne, kansalainen, piilottakaa minut, olkaa niin armollinen!… Ne ovat huoneessani, Rue Fromenteaulla. Kun ne tulivat portaita ylös, pakenin Floran huoneeseen, joka on vieressä, ja hyppäsin ikkunasta alas kadulle, niin että nyrjäytin jalkani… Ne tulevat, ne tahtovat panna minut vankeuteen ja surmata minut… Viime viikolla ne tappoivat Virginien.
Brotteaux käsitti varsin hyvin, että hän puhui vallankumouskomitean valtuutetuista tai varmuusvaliokunnan komissaareista. Kunnallisneuvostolla oli siihen aikaan erittäin hyveellinen lainvalvoja, kansalainen Chaumette, joka vainosi ilotyttöjä tasavallan turmiollisimpina vihollisina. Hän tahtoi parantaa tavat. Totta puhuen Palais-Égalitén tytöt olivatkin hyvin vähässä määrin isänmaallisia. He kaipasivat vanhoja aikoja, eivätkä aina sitä salanneet. Useita oli jo teloitettu salaliittolaisina, ja heidän traagillinen kohtalonsa oli aiheuttanut paljon hämminkiä heidän vertaistensa parissa.
Kansalainen Brotteaux kysyi avunanojalta, mikä rikkomus hänen puoleltaan oli aiheuttanut vangitsemismääräyksen.
Tyttö vannoi ja vakuutti, ettei hän tiennyt siitä mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään sellaista, josta häntä saatettaisiin syyttää.
— Jos niin on asia, tyttöseni, sanoi hänelle Brotteaux, — et sinä ole epäilyksenalainenkaan: sinun ei tarvitse mitään pelätä. Mene nukkumaan ja jätä minut rauhaan.
Silloin hän tunnusti kaikki:
— Minä repäisin irti kokardin ja huusin: "Eläköön kuningas!"
Brotteaux asteli pitkin autioita rantakatuja hänen kanssaan.
Puristautuen kiinni hänen käsipuoleensa tyttö sanoi:
— Eipä siltä, että minä häntä erityisesti rakastaisin, kuningasta; kyllä kai käsitätte, etten minä milloinkaan ole tuntenut häntä, ja kentiespä hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Mutta nämä ovat pahoja. He ovat julmia meitä tyttöparkoja kohtaan. He kiusaavat, häiritsevät ja vahingoittavat minua kaikilla tavoin; he tahtovat estää minua harjoittamasta ammattiani. Minulla ei ole muuta. Ymmärrätte kai, että jos minulla olisi jokin muu, en tekisi tätä… Mitä he tahtovat? He vainoavat pieniä ja heikkoja, maidonkuljettajaa, hiilikauppiasta, vedenkantajaa, silittäjää. He eivät ole tyytyväisiä, ennenkuin ovat saaneet vihollisikseen koko köyhän kansan.
Brotteaux katseli häntä: hän oli melkein lapsen näköinen. Hän ei pelännyt enää. Hän jo puolittain hymyili, keveästi ja hieman väkinäisesti. Brotteaux kysyi hänen nimeään. Hän vastasi, että hänen nimensä oli Athénaïs ja että hän oli kuusitoistavuotias.
Brotteaux tarjoutui saattamaan häntä minne hän halusi. Hän ei tuntenut ketään Pariisissa; mutta hänellä oli eräs täti, joka oli palvelijattarena Palaiseaussa ja joka kyllä päästäisi hänet luokseen.
Brotteaux oli tehnyt päätöksensä:
— Tule, lapseni, hän sanoi.
Ja hän vei käsipuoleensa nojautuvan tytön mukaansa.
Kun hän saapui ullakolleen, istui isä Longuemare lukemassa messukirjaansa.
Brotteaux osoitti tälle Athénaïsia, jota hän talutti kädestä:
— Arvoisa isä, tässä on muuan tyttö Rue Fromenteaulta, joka on huutanut: "Eläköön kuningas!" Vallankumouspoliisi on hänen kantapäillään. Hänellä ei ole kattoa pään päällä. Sallitteko, että hän viettää yönsä täällä?
Isä Longuemare sulki messukirjansa.
— Jos käsitän teidät oikein, hän sanoi, — niin kysytte minulta, voiko tämä nuori tyttö, jota kuten minuakin uhkaa vangitsemiskäsky, viettää yönsä ajallisen pelastuksensa vuoksi samassa huoneessa kuin minä.
— Aivan niin, isäni.
— Millä oikeudella minä voisin vastustaa sitä?
Ja kuinka voisin tuntea itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan? Olenko varma olevani itse yhtään parempi?
Hän asettui yöteloille vanhaan rikkinäiseen nojatuoliin vakuuttaen, että hän nukkuisi siinä erinomaisesti. Athénaïs kävi maata matrassille. Brotteaux pani pitkäkseen olkipatjalle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Kirkkojen kellot löivät koko- ja puolitunteja: Brotteaux ei nukkunut, hän kuunteli munkin ja tytön tasaista hengitystä. Kuu, tuo hänen entisten lemmenleikkiensä kuva ja todistaja, nousi taivaalle ja heitti ullakkokomeroon hopeisen sädejuovan, joka valaisi kädet nyrkissä nukkuvan pikku Athénaïsin vaaleaa tukkaa, kullankeltaisia silmäripsiä, hienoa nenää ja punaista, pyöreää suuta.
— Onpa tuossakin muka olevinaan hirmuinen tasavallan vihollinen! hän ajatteli.
Kun Athénaïs heräsi, oli jo täysi päivä. Munkki oli mennyt menojaan. Brotteaux istui ullakkoikkunan alla lukien Lucretiusta opetellakseen, latinalaisen runottaren neuvoja kuunnellen, elämään ilman pelkoa ja himoa; ja sentään häntä kalvoi kaipaus ja levottomuus.
Avatessaan, silmänsä näki Athénaïs hämmästyksekseen ullakon kattoparrut päänsä päällä. Sitten hän muisti, missä oli, hymyili pelastajalleen ja ojensi hyväilevästi häntä kohti somat, pienet, likaiset kätösensä.
Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja osoitti sormellaan rikkinäistä nojatuolia, jossa munkki oli viettänyt yönsä.
— Hän on poissa?… Ei suinkaan hän vain ole mennyt ilmiantamaan minua?
— Ei, lapseni. Sen rehellisempää ihmistä ei löydy koko maailmasta kuin tuo vanha hupsu.
Athénaïs kysyi, mitä laatua tuon ukko-pahasen hulluus oli; ja kun Brotteaux oli ilmoittanut hänelle, että se oli uskonto, niin nuhteli Athénaïs häntä vakavasti siitä, että hän puhui noin, selittäen, että uskonnottomat ihmiset olivat pahempia kuin eläimet ja että hän puolestaan rukoili Jumalaa usein ja toivoi myös, että Jumala oli antava hänen syntinsä anteeksi ja sulkeva hänet pyhään armohelmaansa.
Huomatessaan sitten, että Brotteaux'lla oli kirja kädessä, hän luuli sitä messukirjaksi ja sanoi:
— Siinä nyt näette, te itsekin luette rukouksianne! Jumala on palkitseva teille sen, minkä olette tehnyt minun tähteni.
Kun Brotteaux valaisi hänelle, että tuo kirja ei ollut mikään messukirja ja että se oli kirjoitettu jo ennenkuin kukaan koko maailmassa tiesi messuista mitään, niin hän luuli sitä Unikirjaksi ja kysyi, eikö siinä ehkä ollut selitystä erääseen ihmeelliseen uneen, jonka hän oli nähnyt. Hän ei osannut lukea, ja nämä kaksi lajia teoksia olivat ainoat, joista hän oli kuullut puhuttavan.
Brotteaux vastasi hänelle, että tuo kirja selitti ainoastaan elämän unen. Kaunis lapsi, joka piti tätä vastausta vähän vaikeatajuisena, ei yrittänytkään sitä ymmärtää, vaan upotti nenänpäänsä saviseen pesuvatiin, joka tätä nykyä korvasi Brotteaux'lle sitä hopeista pesuvatia, jota hän ennen oli käyttänyt. Sitten tyttö järjesti hiuksensa isäntänsä parranajopeilin edessä erinomaisen huolellisesti ja vakavana. Hänen valkeat käsivartensa kaartuivat pään yli, ja silloin tällöin hän aina sanoi jonkin sanan.
— Te olette ollut rikas.
— Miksi niin luulet?
— En tiedä. Mutta te olette ollut rikas ja te olette ylimys, siitä olen varma.
Hän veti esiin taskustaan pienen hopeisen, pyöreään norsunluukappeliin suljetun Jumalan Äidin kuvan, sokeripalan, lankaa, sakset, tulukset, pari kolme rasiaa, ja valittuaan niistä itselleen sen, mitä hän tarvitsi, hän alkoi paikata hamettaan, joka oli repeytynyt useasta kohden.
— Kiinnittäkää turvallisuutenne vuoksi tämä päähineeseenne, lapseni, sanoi hänelle Brotteaux antaen hänelle kolmivärikokardin.
— Mielelläni, herra, vastasi hänelle tyttö, — mutta vain rakkaudesta teihin eikä kansakuntaan.
Kun hän oli pukeutunut ja koristautunut parhaansa mukaan, hän niiasi, kohottaen molemmin käsin hamettaan, niinkuin hän oli oppinut tekemään kotikylässään, ja sanoi Brotteaux'lle:
— Nöyrin palvelijanne, hyvä herra!
Hän oli valmis palkitsemaan hyväntekijäänsä kaikin tavoin, mutta hän piti erittäin soveliaana sitä, että tämä ei pyytänyt mitään, eikä hän tarjonnut mitään: hänestä oli sievää ja hienoa erota noin, kaikessa kunniassa.
Brotteaux pisti hänen käteensä muutamia assignaatteja, jotta hän voisi ajaa vaunuilla Palaiseauhon. Siinä oli puolet hänen omaisuudestaan, ja vaikkakin hän oli tunnettu anteliaisuudestaan naisia kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut jakanut omaisuuttaan niin tasan. Tyttö kysyi hänen nimeään.
— Minun nimeni on Maurice.
Kaipaus mielessään Brotteaux avasi ullakkokamarinsa oven:
— Hyvästi, Athénaïs.
Tyttö suuteli häntä.
— Maurice-herra, kun muistatte minua, niin nimittäkää minua Martheksi… se on ristimänimeni, jolla minua kutsuttiin kotikylässäni… Hyvästi ja kiitoksia… Kaikkein nöyrin palvelijanne, Maurice-herra.