XVI.
Annettuaan kolmen kuukauden ajan joka päivä isänmaalle sekä maineikkaita että tuntemattomia uhreja Évariste vihdoin sai käsiinsä sellaisen oikeusjutun, jota hän saattoi kutsua omakseen; syytettyjen joukosta hän valitsi itselleen oikein oman nimikon.
Koko ajan, minkä hän oli istunut tribunaalissa, hän oli silmiensä ohi lakkaamatta soluvain kanteenalaisten joukosta ahnaasti vainunnut Élodien viettelijää, josta hän työteliäässä mielikuvituksessaan jo oli muodostanut paikoitellen hyvinkin tarkkapiirteisen kuvan. Hän kuvitteli häntä nuoreksi, kauniiksi, ylimieliseksi, ja oli varma siitä, että hän oli muuttanut Englantiin. Gamelin luuli löytäneensä hänet eräässä nuoressa, Maubel-nimisessä emigrantissa, joka Ranskaan palattuaan oli vangittu isäntänsä ilmiantamana eräässä majatalossa Passyssa ja jonka asia tuhansien muiden mukana oli joutunut Fouquier-Tinvillen osaston käsiteltäväksi. Häneltä oli löydetty kirjeitä, joita kannekirjassa katsottiin todistuskappaleiksi Maubelin ja Pittin kätyrien välillä vallinneesta salaliitosta, mutta jotka itse asiassa olivat ainoastaan kirjeitä lontoolaisilta pankkiireilta, joille hän oli tallettanut rahaa. Maubel, joka oli nuori ja kaunis, näytti harrastavan etupäässä vain rakkausseikkailuja. Hänen taskupapereistaan löytyi merkkejä suhteista Espanjaankin päin, joka silloin oli sodassa Ranskan kanssa; nämä kirjeet olivat itse asiassa aivan yksityisluontoisia, ja että tuomioistuin ei heti vaatinut kanteen kumoamista, johtui varmaan siitä periaatteesta, että oikeuden ei koskaan tule liiaksi hätäillä vangittujen vapauttamisessa.
Gamelin sai olla mukana Maubelin-jutun ensimmäisessä kuulustelussa, ja hänen silmiinsä pisti jo silloin erityisesti tuon nuoren entisen ylimyksen luonne, joka oli aivan sellainen kuin miksi hän kuvitteli sitä miestä, joka oli väärinkäyttänyt Élodien luottamusta. Siitä asti hän istui tuntikausia protokollasihteerin huoneeseen hautautuneena innokkaasti tutkien syytetyn asiakirjoja. Hänen epäluulonsa saivat erityistä virikettä siitä, että hän eräästä emigrantille kuuluvasta vanhasta muistikirjasta löysi Maalaavan Amorin osoitteen, vaikkakin tosin samalla kohtaa oli Viheriäisen marakatin, entisen Perintöruhtinattaren muotokuvan ja monen muun piirros- ja taulukaupan osoitteita. Mutta kun Évariste sai tietää, että tästä samasta taskukirjasta oli löydetty muutamia punaisen neilikan terälehtiä, jotka olivat olleet huolellisesti silkkipaperiin kiedottuja, ja kun hän muisti, että punainen neilikka oli Élodien lempikukka, jota hän kasvatti akkunallaan, kantoi hiuksissaan ja jonka hän tarjosi (sen hän tiesi) rakkautensa merkiksi, niin ei hän enää yhtään epäillyt.
Kun hän siten oli saanut varmuuden, hän päätti vielä kysyä sitä Élodielta, kuitenkaan ilmaisematta niitä olosuhteita, joissa hän oli päässyt rikollisen perille.
Kun hän nousi kotiportaitaan ylös, hän tunsi jo alaeteisessä huumaavaa hedelmäntuoksua ja tapasi ateljeessaan Élodien, joka auttoi äiti Gamelinia kvittenien hilloamisessa. Sill'aikaa kun vanha emäntä sytytti tulta uuniin ja koetti päässään keksiä keinoja, miten säästää hiiliä ja sokerijauhoa huonontamatta hilloa, istui naiskansalainen Blaise olkituolilla, karkea keittiöesiliina edessään, helma täynnä kullankeltaisia hedelmiä, kuorien ja halkoen niitä ja heitellen niitä neljäsosalohkoina kuparikattilaan. Hänen pitsimyssynsä riippui niskassa, hänen musta tukkansa kierteli kiharoina kostealla otsalla; koko hänen olemuksensa uhosi kotoista viehätystä ja hiljaista onnen suloa, joka herätti helliä mielikuvia ja rauhallista mielihyvän tunnelmaa.
Paikaltaan liikahtamatta hän kohotti rakastajaansa kauniin katseensa, joka välkkyi kuin sula kulta, ja sanoi:
— Katsopas, Évariste, täällä me teemme työtä sinun vuoksesi. Koko talven saat syödä ihanaa kvittenihyytelöä, joka on hyvää vatsallesi ja tekee mielesi keveäksi.
Mutta Gamelin tuli hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Jacques Maubel…
Samassa pisti suutari Combalot punaisen nenänsä esiin oven raosta. Hän toi parin kenkiä, joihin hän oli pannut korot, ja samalla laskun muutamista puolipohjauksista.
Käydäkseen kunnon kansalaisesta hän käytti uutta kalenteria. Muori Gamelin, joka tahtoi tarkastaa, olivatko laskut oikein, sekaantui hänen fructidoreissaan [Fructidor: hedelmäkuu. Elok. 18 p. — syysk. 16 p. Suomentaja] ja vendémiaireissään. Hän huokasi:
— Herranjesta, kaiken ne tahtovat muuttaa, päivät, kuukaudet, vuodenajat, auringon ja kuun! Herra Jumala, mikä tämä on, tämä kalossipari vendémiairen kahdeksantena, herra Combalot?
— Katsokaa almanakkaan, kansalainen, niin saatte kyllä selvän siitä.
Naiskansalainen Gamelin otti käteensä almanakan, silmäili sitä vähän, mutta laski sen sitten heti pois.
— Siinähän ei ole kristillistä ajanlaskuakaan, hän sanoi kauhistuneena.
— Ei olekaan, kansalainen, sanoi suutari, — eikä meillä myöskään ole enää kuin kolme pyhäpäivää neljän asemesta. Eikä siinä vielä kyllin: me saamme myös muuttaa laskutapamme. Ei mitään liardeja eikä denierejä enää, kaikki lasketaan tislatun veden mukaan.
Kun naiskansalainen Gamelin kuuli tämän, värähtivät hänen huulensa, hän nosti silmänsä kattoon ja huokasi:
— He menevät liian pitkälle!
Hänen näin valitellessaan, kuten pyhät naiset maalaiskirkkojen Golgata-tauluissa, oli kekäle huomaamatta päässyt putoamaan lattialle ja täytti ateljeen ilkeällä katkulla, joka yhdessä kvittenien pyörryttävän tuoksun kanssa teki ilman mahdottomaksi hengittää.
Élodie valitti, että hänen kurkkuaan karvasteli, ja pyysi saada avata ikkunan. Mutta heti kun suutarikansalainen oli sanonut hyvästit ja naiskansalainen Gamelin jälleen siirtynyt uuninsa ääreen, kuiskasi Évariste uudelleen tuon nimen naiskansalainen Blaisen korvaan:
— Jacques Maubel.
Élodie katsoi häneen vähän hämmästyneenä ja kysyi sitten hyvin tyynesti halkaisten samalla kädessään olevan kvittenin neljään osaan:
— No niin? Mitä Jacques Maubelista?…
— Se on hän.
— Mikä hän?
— Sinä olet antanut hänelle punaisen neilikan. Élodie sanoi, ettei hän ymmärtänyt tuosta puheesta yhtään mitään, ja pyysi, että Évariste selittäisi asian lähemmin.
— Tuo ylimys! Tuo emigrantti! Tuo konna!
Élodie kohautti olkapäitään ja kielsi hyvin uskottavalla ilmeellä koskaan tunteneensa mitään Jacques Maubelia.
Eikä hän todellakaan ollut häntä koskaan tuntenut.
Hän kielsi myös koskaan antaneensa punaisia neilikoita kenellekään muulle kuin Évaristelle, mutta tässä suhteessa hänen muistinsa hieman petti.
Évariste ei yleensä tuntenut naisia eikä myöskään ollut tunkenut erittäin syvälle Élodien luonteeseen, mutta hän arvasi, että tämä hyvin pystyi teeskentelemään ja pettämään jonkun typerämmän kuin hän.
— Mitä hyödyttää kieltää? hän sanoi. — Minä tiedän kaikki.
Élodie vakuutti uudelleen, ettei hän ollut tuntenut ketään Maubel-nimistä. Ja kun hän jo oli saanut kaikki kvitteninsä kuorituiksi, hän pyysi vettä, sillä hänen sormensa olivat hedelmistä tahmeat.
Gamelin toi hänelle pesuvadin.
Ja pestessään käsiään hän vielä kerran vakuutti samaa.
Évariste sanoi vielä kerran, että hän tiesi kaikki, ja siihen ei
Élodie enää vastannut mitään.
Hän ei voinut tietää, mihin hänen rakastajansa kysymyksellään oikein tähtäsi, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että tuo Maubel, josta hän ei ikinä ollut kuullut puhuttavan, tulisi vallankumoustribunaalin tuomittavaksi; hän ei käsittänyt mitään niistä epäilyistä, joilla Évariste kiusasi häntä, mutta hän tiesi ne vääriksi. Senpätähden, kun näyttäytyi mahdottomaksi haihduttaa niitä, ei hän viitsinyt niiden vuoksi nähdä sen suurempaa vaivaa. Hän luopui vakuutuksistaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut mitään Maubelia, pitäen ehkä edullisenakin, että tuo mustasukkainen mies joutui harhapoluille, kun sattuma kuitenkin milloin tahansa olisi voinut johtaa hänet oikeillekin jäljille. Hänen entinen pikku kirjurinsa, josta nyt oli tullut kaunis, isänmaallinen rakuuna, oli joutunut epäsopuun ylimyksellisen rakastajattarensa kanssa. Kun hän tuli Élodieta vastaan kadulla, näytti hänen katseensa sanovan: "Kas vain, kaunokaiseni, minusta tuntuu, että tulen antamaan teille anteeksi sen, että olen ollut teille uskoton, sillä alanpa jälleen panna teihin arvoa." Élodie ei siis enää yrittänytkään parantaa ystäväänsä hänen päähänpistoistaan, joiksi Élodie nämä väitteet leimasi: Gamelin jäi siihen vakaumukseen, että Jacques Maubel oli Élodien raiskaaja.
* * * * *
Seuraavina päivinä jatkoi tribunaali väsymättömästi työskentelyään hävittääkseen federalismin, joka lohikäärmeen tavoin oli uhannut niellä vapauden. Ne olivat ankaria päiviä, ja lopenväsyneet valamiehet tuomitsivat mahdollisimman pian pois tieltä vaimo Roland'in brissotistipuolueen kiihottajana tai rikostoverina.
Sill'aikaa kävi Gamelin joka aamu Oikeuspalatsissa kiiruhtamassa Maubelin juttua. Bordeaux'ssa oli tärkeitä asiakirjoja: hän sai aikaan sen, että erityinen komissaari lähetettiin sinne niitä hakemaan postihevosilla. Vihdoin ne saapuivat.
Yleisen syyttäjän apulainen luki ne, irvisti ja sanoi Évaristelle:
— Eivät ole kehuttavia nämä asiakirjat!
Niissä ei ole kerrassaan mitään. Pelkkiä typeryyksiä!… Jos olisi edes varmaa, että tämä entinen kreivi koskaan on lähtenyt maasta!…
Vihdoin Gamelin onnistui puuhissaan. Nuorta Maubelia vastaan laadittiin syytöskirjelmä, ja hänet haastettiin vallankumoustribunaalin eteen brumaire-kuun 9:nä päivänä. [Brumaire: usvakuu Syysk. 22 p. — lokak. 21 p. Suomentaja.]
Jo heti istunnon alussa oli presidentti synkän ja hirvittävän näköinen, niinkuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli edessä jokin huonommin valmistettu juttu. Yleisen syyttäjän apulainen hiveli leukaansa kynällään teeskennellen hyvän omantunnon rauhaa. Sihteeri luki syytöskirjan: mitään niin onttoa ei ollut oikeussalissa vielä kuultu.
Presidentti kysyi syytetyltä, eikö tämä ollut tuntenut emigrantteja koskevia lakeja.
— Tunsin ne ja otin ne huomioon, vastasi Maubel, — ja lähdin
Ranskasta lainmukaisella passilla varustettuna.
Englannin-matkansa ja paluunsa syyt hän selitti tyydyttävällä tavalla. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, niiden suora ja ylpeä ilme herätti myötätuntoa. Lehterien naiset katselivat häntä suosiollisin silmin. Syytöskirjassa väitettiin, että hän oli oleskellut Espanjassa tämän maan jo käydessä sotaa Ranskan kanssa: hän vakuutti, ettei hän ollut liikkunut mihinkään Bayonnesta tähän aikaan. Eräs kohta oli vielä hämärä. Niissä papereissa, jotka hän oli viskannut uuniin, silloin kun hänet vangittiin, ja joista ei ollut löytynyt kuin pieniä siekaleita, oli espanjalaisia sanoja ja nimi "Nieves".
Jacques Maubel kieltäytyi tässä suhteessa antamasta niitä selityksiä, joita häneltä vaadittiin. Ja kun presidentti sanoi hänelle, että hänen oman etunsa vuoksi oli annettava selitys, niin hän vastasi, ettei aina ole tarvis valvoa omia etujaan.
Gamelin ajatteli vain yhtä rikosta, josta hän tahtoi Maubelin langettaa: kolme kertaa hän pyysi presidenttiä kysymään syytetyltä, saattoiko tämä selittää, minkätähden hän niin huolellisesti säilytti kuihtuneita neilikan lehtiä lompakossaan.
Maubel vastasi, ettei hän katsonut olevansa velvollinen vastaamaan kysymykseen, joka ei kuulunut oikeudelle, koskapa ei ollut löydetty mitään kirjelippuja tämän kukkasen sisältä.
Valamiehistö vetäytyi neuvottelemaan ollen hyvin suosiollisessa mielialassa tätä nuorta miestä kohtaan, jonka epäselvä juttu tuntui pääasiassa kätkevän vain rakkaussalaisuuksia. Tällä kertaa nuo hyvät ja puhtaatkin olisivat kernaasti hänet vapauttaneet. Eräs heistä, muuan entinen, joka oli lahjoittanut kaiken omaisuutensa vallankumoukselle, sanoi:
— Hänen syntyperänsäkö vuoksi häntä vainotaan? Minullakin on ollut onnettomuus syntyä ylimykseksi.
— Niinpä kylläkin, mutta sinä olet luopunut siitä säädystä, vastasi
Gamelin, ja hän on jäänyt siihen.
Ja hän puhui niin kiivaasti tuota salaliittolaista, tuota Pittin lähettilästä, tuota Cobourgi'n rikostoveria vastaan, joka oli matkannut yli merten ja vuorien etsimään vapauden vihollisia, hän vaati niin kiihkeästi petturille kuolemantuomiota, että hän sai isänmaalliset valamiehet jälleen levottomiksi ja herätti eloon heidän vanhan ankaruutensa.
Eräs heistä virkkoi hänelle kyynillisesti:
— Täytyyhän virkaveljien kesken tehdä toisilleen pieniä palveluksia.
Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä.
Syytetty kuunteli tuomiotaan hymyilevän rauhallisena. Hänen katseensa, joka levollisena kiersi salia, ilmaisi, kohdatessaan Gamelinin kasvot, sanoin kuvaamatonta halveksintaa.
Ei yhtään mielihyvän ilmausta kuulunut tuomion johdosta.
La Conciergerie-vankilassa, jonne Jacques Maubel jälleen vietiin, hän kirjoitti kirjeen odotellessaan teloitustaan, jonka piti tapahtua samana iltana, soihtujen valossa:
Rakas sisareni! Tribunaali lähettää minut mestauspölkylle täten suoden minulle sen ainoan ilon, joka minulle enää on mahdollinen rakkaan Nieves'ini kuoleman jälkeen. He ovat ottaneet minulta senkin ainoan muiston, mikä minulla oli hänestä, granaattiomenan kukan, jota he nimittävät, en tiedä minkätähden, neilikaksi.
Olen aina rakastanut taidetta: Pariisissa onnen aikoinani keräsin maalauksia ja piirustuksia, jotka nyt ovat varmassa tallessa ja jotka lähetetään sinulle, heti kun se on mahdollista. Pyydän sinua, rakas sisar, säilyttämään ne muistona minulta.
Hän leikkasi kutrin hiuksistaan, sulki sen kirjeeseen, jonka hän taittoi kiinni ja varusti seuraavalla päällekirjoituksella:
Kansalainen Clémence Dezeimeries, synt. Maubel. La Réole.
Hän antoi kaikki rahansa, mitä hänellä oli taskussaan, vanginvartijalle pyytäen tätä toimittamaan kirjeen postiin. Sitten hän pyysi saada pullon viiniä, jota hän hitaasti maisteli pyövelinkärryjä odotellessaan.
Illallisen jälkeen riensi Gamelin Maalaavaan Amoriin ja juoksi nopeasti ylös siihen siniseen huoneeseen, jossa Élodie joka yö odotti häntä.
— Sinä olet kostettu, hän sanoi. — Jacques Maubelia ei ole enää. Pyövelinkärryt kuljettivat häntä kuolemaan tästä aivan ikkunasi alaitse, soihtujen valossa.
Élodie ymmärsi nyt:
— Kurja! Sinä olet surmannut hänet, eikä hän ollut rakastajani. Minä en tuntenut häntä… en ole koskaan nähnyt häntä… Millainen mies hän oli? Nuori, rakastettava… viaton. Ja sinä olet tappanut hänet, sinä kurja, kurja!
Hän meni tainnoksiin. Mutta halki tämän keveän kuolon varjon hän tunsi vajoavansa samalla kauhun ja hekuman helmaan. Hän virkosi puoleksi; hänen raskaat luomensa raoittuivat niin, että silmien valkuainen näkyi, hänen povensa aaltoili, hänen vapisevat kätensä hapuilivat rakastajaa. Hän puristi tätä rintaansa vasten kuin olisi hän tahtonut tukehduttaa hänet siihen paikkaan, hän upotti kyntensä hänen lihaansa ja painoi hänen suulleen rikkipurruilla huulillaan mykimmän, pohjattomimman, pisimmän, tuskaisimman ja ihanimman kaikista suudelmista.
Hän rakasti Gamelinia koko ruumiinsa voimalla, ja mitä hirvittävämmältä, julmemmalta, inhottavammalta hän hänestä tuntui, mitä enemmän hän peittyi uhriensa vereen, sitä enemmän hän häntä isosi ja janosi.