XVII.
Frimaire-kuukauden [Frimaire: pakkaskuu. Marrask. 21 p. — jouluk. 20 p. Suomentaja] kahdentenakymmenentenä neljäntenä, kello kymmenen aamulla, kirkkaan ja aurinkoisen taivaan sulatellessa öistä routaa lähtivät kansalaiset Guénot ja Delourmel, yleisen varmuusvaliokunnan jäsenet, Barnabiittikirkkoon ja antoivat johtaa itsensä piirin valvontavaliokuntaan, kapitulisaliin, jossa par'aikaa kansalainen Beauvisage tunki puita uuniin. Mutta he eivät ensin ollenkaan huomanneet tuota lyhytvartista ja kokoonpainunutta miestä.
Sälöisellä äänellä, joka kyttyräselille on ominainen, pyysi kansalainen Beauvisage valtuutettuja istumaan ja kysyi, voisiko hän jollakin palvella heitä.
Guénot kysyi häneltä, tunsiko hän muuatta entistä herra des
Ilettes'iä, jonka piti asua jossakin Pont-Neufin lähellä.
— Hän on henkilö, joka minun on määrä vangita, lisäsi hän.
Ja hän näytti varmuusvaliokunnan määräystä.
Etsittyään jonkin aikaa tätä nimeä muististaan Beauvisage vastasi, ettei hän tuntenut yhtään des Ilettes-nimistä henkilöä, että tuo epäilyksenalainen mies ei ehkä asunutkaan tässä piirissä, sillä eräät osat Museumistä, Unitéstä ja Marat-et-Marseille'sta olivat myös Pont-Neufin lähettyvillä, ja että jos hän piirissä asui, niin hän varmaankin käytti jotakin toista nimeä kuin se, mikä oli valiokunnan vangitsemiskäskyssä, mutta että joka tapauksessa hänet kyllä pian löydettäisiin.
— Älkäämme hukatko yhtään aikaa! sanoi Guénot. — Hänet saatiin ilmi erään kirjeen kautta, jonka eräs hänen naispuolinen rikostoverinsa oli kirjoittanut ja joka napattiin talteen ja jätettiin valiokunnalle jo pari viikkoa sitten, vaikka kansalainen Lacroix vasta eilen illalla perehtyi sen sisältöön. Me aivan hukumme ilmiantoihin, niitä tulee meille joka puolelta niin suuret määrät, ettei tiedä mihin ryhtyä.
— Myöskin piirin valvontavaliokuntaan tulee runsaasti ilmiantoja, vastasi Beauvisage ylpeästi. — Toiset tekevät ilmiantonsa kansalaisvelvollisuudesta, toiset viisifrangisen houkuttelemina. Monet lapset ilmiantavat vanhempansa päästäkseen kiinni näiden perintöön.
— Äsken mainitsemani kirje, jatkoi Guénot, — on lähtöisin erään rouva Rochemauren, vanhan lemmenseikkailijattaren kädestä, jonka luona ennen on pelattu biribiä, ja sen kuoressa on erään kansalainen Raulinen nimi, mutta itse asiassa on se osoitettu eräälle Pittin palveluksessa olevalle emigrantille. Minä otin sen mukaani päästäkseni perille tuosta des Ilettes-nimisestä henkilöstä.
Hän veti kirjeen esiin taskustaan.
— Sen alussa on ensin pitkä luettelo niistä konventin jäsenistä, jotka voisi, sikäli kuin tuo nainen väittää, voittaa puolelleen rahasummalla tai lupaamalla heille jonkin korkean virka-aseman uudessa, nykyistä kestävämmässä hallituksessa. Sitten on tässä tällainen kohta:
Minä tulen juuri erään herra des Ilettes'in luota, joka asuu Pont-Neufin lähellä eräässä ullakkokomerossa, josta hänet löytääkseen täytyy olla kissa tai piru itse; hänen on pakko ansaita elatuksensa jäsennukkien valmistamisella. Mutta hän arvostelee asioita järkevästi: sentähden kerron tässä teille pääkohdat hänen keskustelustaan. Hän ei usko tämän nykyisen asiaintilan kestävän kauan. Hän ei kuitenkaan luule, että liittolaisten voitto lopettaisi sitä; ja tapahtumain kulku näyttää vahvistavan todeksi hänen mielipiteensä; sillä tiedättehän, hyvä herra, että viimeaikaiset sotauutiset ovat huonoja. Hän uskoo pikemminkin uskontoonsa syvästi kiintyneiden pieneläjien ja kansan naisten kapinaan. Hänen käsittääkseen yhdistää vallankumoustribunaalin aiheuttama yleinen kauhuntila pian koko Ranskan jakobiineja vastaan. "Tuo tribunaali", hän leikillään sanoi, "joka langettaa tuomion yht'aikaa Ranskan kuningattarelle ja jollekin leivänkaupustelijamummolle, on aivan tuon William Shakespearen kaltainen, jota englantilaiset niin suuresti ihailevat, jne." Hän ei pidä mahdottomana sitäkään, että Robespierre menisi naimisiin leski Capet'n kanssa ja nimityttäisi itsensä valtakunnan protektoriksi.
Olisin erittäin kiitollinen teille, hyvä herra, jos lähettäisitte minulle tulevan rahasumman, s.o. tuhat sterlingipuntaa, samalla tavalla kuin ennenkin, mutta älkää missään nimessä kirjoittako herra Morhardtille: hänet on vangittu ja teljetty tyrmään jne., jne.
— Herra des Ilettes valmistaa jäsennukkeja, sanoi Beauvisage, — sehän on arvokas tiedonanto… vaikkakin piirissämme on paljon sellaisia pikkuteollisuuden harjoittajia.
— Tuosta muistan, sanoi Delourmel, — että minä olen luvannut ostaa kotiin nuken nuorimmalle tyttärelleni Nathalielle, joka makaa sairaana tulirokossa. Täplät ilmestyivät eilen. Tuo tauti ei ole kovin vaarallinen, mutta se vaatii huolellista hoitoa. Ja Nathalie, joka ikäisekseen on hyvin kehittynyt ja älykäs, on heikko terveydeltään.
— Minulla on vain yksi poika, sanoi Guénot. — Hän leikkii tynnyrin vanteilla ja tekee ilmalla täytetyistä pusseista pieniä ilmapalloja.
— Hyvin usein, huomautti Beauvisage, — lapset kernaimmin leikkivät sellaisilla esineillä, jotka eivät ole leluja. Minun veljenpoikani Émile, joka on seitsenvuotias vekara ja hyvin lahjakas, leikkii päivät pitkään pienillä neliskulmaisilla puupalasilla, joista hän rakentelee taloja… Saako olla?
Ja Beauvisage ojensi avatun nuuskarasiansa molemmille valtuutetuille.
— Nyt meidän täytyy napata kiinni tuo veijari, sanoi Delourmel, jolla oli pitkät viikset ja suuret, pyörivät silmät. — Tänä aamuna minulla on sellainen ruokahalu, että kernaasti pistäisin poskeeni ylimyspaistin ja siihen sivuun lasillisen valkoviiniä.
Beauvisage ehdotti valtuutetuille, että he menisivät tapaamaan hänen virkaveljeään Dupont vanhempaa tämän verstaaseen Place Dauphinelle, hän varmasti tuntisi tuon kyseenalaisen des Ilettes'in.
He astelivat rivakasti kylmässä aamuilmassa neljän piirikrenatöörin seuraamina.
— Oletteko nähneet Kuninkaiden viimeistä tuomiota? kysyi Delourmel seurakumppaneiltaan. — Sitä näytelmää kannattaa katsoa. Tekijä esittää siinä kaikki Euroopan kuninkaat, jotka ovat paenneet erääseen autioon saareen, tulivuoren juurelle, joka nielee heidät. Se on isänmaallinen kappale.
Delourmel äkkäsi Rue de Harlayn kulmassa pienen työntövaunun, joka kiilsi kuin kirkon kappeli ja jota muuan vanha vahakangashattuun pynttäytynyt eukko lykkäsi edellään.
— Mitä tuo mummo myy? hän kysyi. Vanhus vastasi itse:
— Katsokaa, hyvät herrat, valitkaa mieleisenne! Täällä on rukousnauhoja ja ruususeppeleitä, ristejä, pyhän Antoniuksen kuvia, pyhitettyjä hikiliinoja, pyhän Veronikan liinoja, Ecce homo, Agnus Dei, pyhän Hubertuksen torvia ja sormuksia ja kaikkia hartausesineitä.
— Siinähän on koko fanatismin asevarasto! huudahti Delourmel.
Ja hän toimeenpani äkkipikaa pienen kuulustelun kaupustelijaeukon kanssa, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi:
— Poikani, jo neljäkymmentä vuotta olen myynyt hartausesineitä.
Nähdessään erään ohikulkevan sinimekon antoi varmuus valiokunnan valtuusmies tälle määräyksen viedä tuon hämmästyneen mummon La Conciergerie'hin.
Kansalainen Beauvisage huomautti Delourmelille, että paremminkin olisi ollut valvontavaliokunnan asia vangita tämä kaupustelijatar ja viedä hänet piirihallitukseen ja että sitä paitsi oli vaikea tietää, miten oikein suhtautua entiseen uskontoon, hallituksen näkökannalta nimittäin, oliko se kokonaan sallittava vai kokonaan kiellettävä.
Lähestyessään puusepän verstasta valtuusmiehet ja komissaari kuulivat vihastuneita huutoja, jotka sekoittuivat sahan sirinään ja höylän kirskunaan. Puuseppä Dupont vanhemman ja hänen naapurinsa portinvahti Remaclen välillä oli noussut riita naiskansalainen Remaclen vuoksi, jota vastustamaton voima lakkaamatta veti puusepän verstaan perälle, josta hän palasi asuntoonsa vaatteet höylänlastuissa ja sahajauhoissa. Loukkaantunut portinvahti potkaisi Moutonia, puusepän koiraa, juuri kun hänen oma tyttärensä Joséphine par'aikaa hellästi silitteli sitä. Suuttunut Joséphine yltyi torumaan isäänsä; puuseppä huusi vihasta vapisevalla äänellä:
— Heittiö, minä kiellän sinua lyömästä minun koiraani.
— Ja minä, vastasi portinvahti korottaen äänensä, — minä kiellän sinua…
Hän ei lopettanut lausetta: puusepän höylä oli hipaissut hänen päätään.
Nähdessään kaukaa kansalainen Beauvisagen ja valtuusmiehet hän riensi heitä vastaan ja sanoi:
— Kansalainen komissaari, sinä olet todistajani, että tuo konna on yrittänyt murhata minut.
Kansalainen Beauvisage, punainen virkamyssy päässään, ojensi pitkät käsivartensa ilmaan rauhoittavasti ja sanoi kääntyen portinvahdin ja puusepän puoleen:
— Sata souta sille teistä, joka voi ilmoittaa meille, missä täällä asuu eräs epäilyksenalainen henkilö, jota yleinen varmuusvaliokunta etsii, muuan entinen des Ilettes, jäsennukkien valmistaja.
Molemmat, portinvahti ja puuseppä, lähtivät heti osoittamaan tietä Brotteaux'n asuntoon eivätkä enää riidelleet mistään muusta kuin siitä sadan soun assignaatista, joka ilmiantajalle oli luvattu.
Delourmel, Guénot ja Beauvisage ja heidän jäljessään neljä krenatööriä, portinvahti Remacle, puuseppä Dupont ja tusina korttelin pieniä katunaskaleita kiipesivät nyt perätysten ylös natisevia portaita ja sitten lopuksi vielä tikapuita pitkin.
Brotteaux istui ullakkokamarissaan leikellen ilveilijänukkejaan ja vastapäätä häntä kokoili isä Longuemare lankaan niiden irrallisia jäseniä ja hymyili nähdessään sormiensa näin saavan aikaan poljentoa ja sopusointua.
Kuullessaan pyssynperien kolahtelevan porraskäytävässä hätkähti munkki koko ruumiiltaan, ei sentähden että hänellä olisi ollut vähemmän rohkeutta kuin Brotteaux'lla, joka pysyi aivan välinpitämättömänä, mutta hän ei ollut tottunut ulkonaiseen itsehillintään. Kansalainen Delourmelin kysymyksistä ymmärsi Brotteaux heti, mistäpäin tämä isku oli kotoisin, ja huomasi, vaikkakin liian myöhään, että ei koskaan pitäisi uskoa mitään naisille. Kun häntä kehoitettiin seuraamaan komissaaria, hän otti mukaansa Lucretiuksensa ja kolme paitaansa.
— Tämä kansalainen, hän sanoi osoittaen isä Longuemarea, — on apulaiseni, jonka olen ottanut tekemään jäsennukkeja. Hän asuu täällä.
Mutta kun munkilla ei ollut näyttää kansalaistodistusta, otettiin hänetkin vangiksi yhdessä Brotteaux'n kanssa.
Kun vankikulkue meni portinvahdin asunnon ohitse, näkyi naiskansalainen Remacle luutaansa nojaten katselevan vuokralaistaan samoin ilmein kuin hyve katselee lain kouriin joutunutta rikosta. Pikku Joséphine piteli kauniina ja huolettomana kaulanauhasta Moutonia, se kun tahtoi juosta tervehtimään ystäväänsä, joka usein oli antanut sille sokeria. Suuri joukko uteliaita seisoi Thionvillen torilla.
Portaiden alapäässä kohtasi Brotteaux nuoren maalaistytön, joka juuri oli nousemassa ylös portaita. Hänellä oli käsivarrellaan täysinäinen munakori ja kädessä leipä, liinan sisään käärittynä. Hän oli Athénaïs, joka tuli Palaisseausta antaakseen pelastajalleen pienen lahjan kiitollisuutensa osoitteeksi. Nähdessään että valtion virkamiehet ja neljä krenatööria raahasivat pois "herra Mauricea", hämmästyi hän kovin, kysyi, oliko se totta, lähestyi komissaaria ja sanoi hänelle hiljaa:
— Ette suinkaan te ota häntä? Se ei ole mahdollista… Mutta te ette tunne häntä! Hän on hyvä niinkuin hyvä Jumala itse.
Kansalainen Delourmel työnsi hänet syrjään ja antoi krenatööreille merkin lähteä eteenpäin. Silloin alkoi Athénaïs purkaa suustaan mitä saastaisimpia haukkumasanoja, mitä sopimattomimpia solvauksia virkamiehistä ja krenatööreistä, joista tuntui aivan kuin olisi heidän päälleen sillä kertaa tyhjennetty kaikki Palais-Royalin ja Rue Fromenteaun likavedet. Sitten hän huusi äänellä, joka kuului yli koko Thionvillen torin ja sai uteliaiden joukot värisemään:
— Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!