XVIII.
Naiskansalainen Gamelin piti paljon vanhasta Brotteaux'sta, tämä oli hänen mielestään rakastettavin ja arvokkain mies, minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän ei ollut sanonut hyvästiä Brotteaux'lle, silloin kun tämä vangittiin, peläten vihoittavansa virkavaltaa ja katsoen alhaisessa asemassaan pelkuruutta miltei velvollisuudekseen. Mutta hän oli saanut ankaran iskun, jonka jälkeen hän ei enää tullut entiselleen.
Hän ei voinut syödä ja hän suri sitä, että hän nyt juuri oli kadottanut ruokahalunsa, kun hänellä vihdoinkin oli jotakin suuhun pantavaa. Hän ihaili vieläkin poikaansa; mutta hän ei uskaltanut enää ajatella niitä hirvittäviä tehtäviä, joita tämä hoiti, ja hän iloitsi siitä, että oli ainoastaan oppimaton vaimo, jonka ei tarvinnut arvostella hänen tekojaan.
Äiti-parka oli erään kirstun pohjalta löytänyt vanhan rukousnauhan; hän ei osannut oikealla tavalla käyttää sitä, mutta hän hypisteli sitä vapisevilla sormillaan. Elettyään vanhuutensa päiviin saakka ilman hartaudenharjoituksia hän nyt tuli hurskaaksi; hän rukoili Jumalaa koko päivän uunin nurkassa lapsensa ja tuon hyvän herra Brotteaux'n puolesta. Élodie kävi usein tervehtimässä häntä; he eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa, vaan puhelivat siinä vierekkäin aivan mielenkiinnottomista asioista, mistä milloinkin sattui.
Eräänä päivänä pluviôse-kunssa [Pluviôse: sadekuu, tammik. 20 p. — helmik. 18 p. Suomentaja], kun lumi putoili suurina hiutaleina pimittäen taivaan ja vaimentaen kaiken kaupungin melun, kuuli naiskansalainen Gamelin, joka oli yksin kotona, ovelle kolkutettavan. Hän säpsähti: jo useita kuukausia hän oli ollut niin vauhko, että pieninkin risahdus sai hänet värisemään. Hän avasi oven. Noin kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen astui sisään hattu päässä. Hänellä oli yllään lasinvihreä matkavaippa, jonka kolme kaulusta peittivät rinnan ja vartalon seudun. Jalassa hänellä oli englantilaiset kaulussaappaat. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat kutreina olkapäille. Hän asettui keskelle ateljeeta ikäänkuin päästäkseen osalliseksi kaikesta siitä valosta, minkä luminen ikkunaruutu suinkin saattoi päästää läpi, ja seisoi sitten muutaman hetken vaiti ja liikkumatonna.
Vihdoin, kun naiskansalainen Gamelin hämmästellen häntä katseli, hän sanoi:
— Etkö siis enää tunne tytärtäsi?… Vanha vaimo risti kätensä:
— Julie… Sinäkö se olet… Hyvä Jumala, onko se mahdollista!…
— Niin, minähän se olen. Syleile minua… äiti!
Kansalainen leski Gamelin sulki tyttärensä syliinsä pudottaen kyynelen matkavaipan kaulukselle. Sitten hän jatkoi levottomasti:
— Sinä olet Pariisissa!…
— Voi äiti, jospa edes olisin tullut yksin!… Minua ei kukaan voi tuntea näissä pukimissa.
Ja todellakin peitti kappa kokonaan hänen muotonsa, eikä hän ulkomuodoltaan muutenkaan mitenkään näyttänyt eroavan muista lukuisista nuorukaisista, jotka kuten hänkin pitivät pitkää, jakaukselle kammattua tukkaa. Hänen kasvonpiirteissään, jotka olivat hienot ja suloiset, mutta ahavoituneet, väsymyksen murtamat, huolien kovettamat, oli rohkea ja miehekäs ilme. Hän oli hento ja hänen jalkansa olivat pitkät ja suorat, hänen eleensä vaivattomat; hänen kirkas äänensä oli ainoa, mikä saattoi ilmiantaa hänet.
Hänen äitinsä kysyi häneltä, oliko hänellä nälkä. Tytär vastasi, että hän kernaasti söisi jotakin, ja kun hän oli saanut eteensä leipää, viiniä ja kinkkua, hän rupesi syömään, toisella kyynärpäällään pöytään nojaten, kauniina ja ahnaana kuin muinoin Ceres vanhan Baubon majassa.
Lasi vielä huulillaan hän kysyi:
— Äiti, tiedätkö sinä, milloin veljeni palaa? Minä olen tullut puhuakseni hänen kanssaan.
Tuo kelpo äiti katseli tytärtään hämillään eikä vastannut mitään.
— Minun täytyy tavata hänet. Mieheni on tänä aamuna vangittu ja viety Luxembourg'iin.
"Miehekseen" hän nimitti Fortuné de Chassagnea, entistä aatelismiestä ja Bouillén rykmentin upseeria. Tämä oli rakastanut häntä, kun hän vielä oli muotiompelijattarena Rue des Lombards'illa, ja vienyt hänet mukaansa Englantiin, jonne hän oli muuttanut elokuun 10:n päivän jälkeen. Fortuné de Chassagne oli hänen rakastajansa, mutta hänestä oli soveliaampaa äidin läsnäollessa nimittää häntä puolisokseen. Ja itsekseen hän sitä paitsi ajatteli, että kurjuus oli kylläkin väkevästi vihkinyt heidät toisiinsa ja että onnettomuuskin oli sakramentti.
Enemmän kuin kerran he olivat viettäneet yönsä molemmat jollakin penkillä Lontoon puistoissa ja kokoilleet leivänmurusia ravintolain pöytien alta Piccadillyssa.
Hänen äitinsä ei vastannut mitään, ainoastaan katseli häntä synkin silmäyksin.
— Etkö kuule minua, äiti? Aika rientää; minun täytyy tavata Évariste aivan heti: hän on ainoa, joka voi pelastaa Fortunén.
— Julie, vastasi äiti, — parempi on, että et puhu veljesi kanssa.
— Mitä? Mitä sinä sanot, äiti?
— Sanon vain, että on parempi, että et puhu veljellesi mitään herra de Chassagnesta.
— Mutta äiti, minun täytyy kumminkin tehdä se.
— Lapseni, Évariste ei voi antaa anteeksi herra de Chassagnelle sitä, että hän on ryöstänyt sinut omakseen. Sinähän tiedät, miten suuttunut hän oli puhuessaan hänestä, mitä nimityksiä hän hänelle antoi.
— Niin, hän nimitti häntä raiskaajaksi, sanoi Julie naurahtaen terävästi ja kohauttaen olkapäitään.
— Lapsi kulta, hän oli kuolettavasti loukkaantunut. Évariste on pannut päähänsä olla enää milloinkaan puhumatta herra de Chassagnesta. Ja kahteen vuoteen hän ei ole maininnut sanaakaan hänestä eikä sinusta. Mutta hänen tunteensa eivät ole muuttuneet; sinä tunnet hänet: hän ei anna teille anteeksi.
— Mutta äiti, Fortunéhän on nyt mennyt kanssani naimisiin…
Lontoossa…
— Ei tarvita muuta kuin että Fortuné on ylimys ja emigrantti, jotta
Évariste kohtelisi häntä vihollisenaan.
— Mutta sanohan toki, äiti, luuletko sinä, että jos minä pyydän häntä ryhtymään varmuusvaliokuntaan ja yleiseen syyttäjään nähden niihin toimenpiteisiin, jotka ovat välttämättömät Fortunén pelastamiseksi, luuletko sinä todellakin, että hän ei sitä tekisi?… Mutta äiti, hänhän olisi vallan hirviö, jos hän kieltäytyisi!
— Lapsi kulta, veljesi on rehellinen ihminen ja hyvä poika. Mutta älä pyydä häntä, voi, älä pyydä häntä tekemään mitään herra de Chassagnen puolesta… Kuuntele neuvoani, Julie. Hän ei usko minulle ajatuksiaan enkä minä niitä tietenkään voisi ymmärtääkään… mutta hän on tuomari: hänellä on määrätyt periaatteet; hän toimii omantuntonsa mukaan. Älä pyydä häneltä mitään, Julie.
— Näen, että sinä tunnet hänet nyt. Sinä tiedät, että hän on kylmä, tunteeton, että hän on paha ihminen, jolla ei ole muita vaikuttimia kuin kunnianhimo ja turhamaisuus. Ja sinä olet sentään aina pitänyt häntä minua parempana. Silloin kun me vielä asuimme yhdessä kaikki kolme, käskit minun pitää häntä esikuvanani. Hänen täsmällinen käytöksensä ja vakava puhetapansa herätti sinussa kunnioitusta: sinä luulit, että hänellä oli kaikki hyveet. Ja minua sinä et koskaan hyväksynyt, olit näkevinäsi minussa kaikki mahdolliset paheet, sentähden että olin suora ja avomielinen ja kiipeilin puissa. Sinä et koskaan ole voinut pitää minusta. Sinä rakastit ainoastaan häntä. Mutta minä, katsos, minä vihaan häntä, tuota sinun Évaristeasi! Hän on oikea teeskentelijä!
— Vaiti, vaiti, Julie! Minä olen ollut hyvä äiti niin sinulle kuin hänellekin. Olen antanut sinun käydä ammattioppia. Ei ollut minun syyni, ettet pysynyt kunniallisena tyttönä etkä mennyt säätysi mukaiseen avioliittoon. Minä olen rakastanut sinua hellästi ja rakastan vieläkin. Minä annan sinulle anteeksi ja rakastan sinua. Mutta älä sano mitään pahaa Évaristesta. Hän on hyvä poika. Hän on aina pitänyt huolta minusta. Kun sinä, lapseni, hylkäsit minut, kun jätit toimesi ja liikkeesi elääksesi yksissä herra de Chassagnen kanssa, niin mitä olisi minusta tullut ilman häntä? Minä olisin kuollut kurjuuteen ja nälkään.
— Älä puhu noin, äiti! Sinä tiedät kyllä, että me olisimme tehneet edestäsi parhaamme, Fortuné ja minä, ellet sinä itse, Évaristen yllyttämänä, olisi kääntänyt kasvojasi pois meistä. Ei, minä kyllä tiedän: hän on kykenemätön yhteenkään hyvään työhön. Ainoastaan tehdäkseen minut sinun silmissäsi inhottavaksi hän on ollut pitävinään huolta sinusta. Hänkö rakastaisi sinua!… Kykeneekö hän rakastamaan ketään? Hänellä ei ole sydäntä eikä henkevyyttä! Hänellä ei ole lahjoja, ei minkäänlaisia. Osatakseen maalata ihmisellä täytyy olla herkempi luonnonlaatu kuin hänellä.
Hän silmäili hiukan ateljeen tauluja, jotka olivat samalla asteella kuin hänen lähtiessäänkin.
— Tuollainen on hänen sielunsa! Kylmä ja synkkä, jollaisena hän on sen maalannut tauluihinsakin. Tuo hänen Oresteensa, jolla on noin typerä katse, ilkeät suunviivat ja joka törröttää siinä kuin seivästetty, se on juuri hän itse… Mutta, äiti, etkö sitten käsitä mitään? Minähän en voi jättää Fortunétä vankeuteen. Sinähän tunnet nuo jakobiinit, nuo isänmaanystävät, kaikki nuo Évaristen hengenheimolaiset! He surmauttavat hänet. Äiti, rakas äiti, rakas pikku äiti, minä en tahdo antaa heidän tappaa häntä minulta! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Hän on ollut niin hyvä minulle, ja me olemme olleet yhdessä niin onnettomia. Katsos, tämä matkavaippa on hänen. Minulla ei ollut enää edes paitaa päälle. Muuan Fortunén ystävistä lainasi minulle jakkunsa, ja minä olin sokerileipurin apulaisena Doverissa ja hän työskenteli parturituvassa. Me tiesimme kyllä, että Ranskaan palaaminen oli samaa kuin panna henkensä alttiiksi, mutta meiltä kysyttiin, tahdoimmeko lähteä Pariisiin tärkeällä asialla… Me myönnyimme; me olisimme suostuneet lähtemään mille asialle tahansa. Meille maksettiin matka ja annettiin käteen eräälle pariisilaiselle pankkiirille osoitettu vekseli. Hänen konttorinsa olikin kiinni: pankkiiri on vankeudessa ja tulee teilattavaksi. Meillä ei ollut niin killinkiäkään. Kaikki ne henkilöt, joiden kanssa olimme jonkinlaisissa tuttavuussuhteissa ja joiden puoleen olisimme saattaneet kääntyä, olivat paenneet tai vangitut. Ei ainoatakaan ovea, jolle kolkuttaa. Me nukuimme eräässä tallissa Rue de la Femme-sans-têtellä. Eräs armelias kengänkiilloittaja, joka vietti yönsä oljilla samassa paikassa kuin mekin, lainasi ystävälleni yhden laatikoistaan, harjan ja melkein tyhjän rasvapurkin. Kaksi viikkoa ansaitsi Fortuné meidän elantomme kiilloittamalla jalkineita Place de Grèvellä, mutta viime maanantaina muuan kunnallisneuvoston jäsen asetti jalkansa laatikon syrjälle tahtoen saada kenkänsä kiilloitetuiksi. Hän oli eräs entinen teurastaja, jolle Fortuné kerran maailmassa oli antanut potkun takapuoleen siitä syystä, että hän oli myynyt lihaa väärillä punnuksilla. Kun Fortuné nosti päätään saadakseen nuo vaivaiset kaksi soutaan, niin roisto tunsi hänet, nimitti häntä ylimykseksi ja uhkasi vangituttaa hänet. Ympärille keräytyi paljon ihmisiä, joista osa oli kunnon väkeä, mutta joukossa myös konnia, jotka huusivat: "Kuolema emigrantille!" ja kutsuivat avukseen santarmeja. Juuri silloin tulin minä tuomaan vähän liemiruokaa Fortunélle. Näin, miten hänet vietiin piirihallitukseen ja suljettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon… Koko yön istuin niinkuin koira ulkona kirkon portailla… Tänä aamuna he veivät hänet…
Julie ei voinut jatkaa; hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.
Hän heitti hattunsa lattialle ja lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin.
— Tänä aamuna hänet vietiin Luxembourg'in vankilaan. Äiti, äiti, auta minua pelastamaan hänet, armahda tytärtäsi!
Kyynelissään kylpien hän avasi viittansa ja, esiintyäkseen enemmän rakastajattaren ja tyttären ottein, päästi naisellisen povensa näkyviin; ja tarttuen äitinsä käsiin hän pusersi niitä aaltoilevaa rintaansa vasten.
— Minun rakas tyttäreni, Julie-kultani, Julie-lapseni! huokaili leski Gamelin.
Ja hän painoi kyynelistä kosteat kasvonsa nuoren naisen poskea vasten.
Kotvaan aikaa ei kumpikaan puhunut mitään. Äiti-raukka koetti mielessään keksiä jotakin keinoa tyttärensä auttamiseksi, ja Julie vaani ahnaasti näiden kyynelten sumentamain silmien ilmettä.
"Ehkäpä", ajatteli Évaristen äiti, "ehkäpä, jos minä hänelle puhun, hän antaa hellyttää mielensä. Hän on hyvä, hän on lempeä. Ellei politiikka olisi kovettanut häntä, ellei hän olisi joutunut jakobiinien vaikutuksen alaiseksi, ei hän koskaan olisi muuttunut noin ankaraksi, joka ankaruus peloittaa minua, sentähden että en ymmärrä sitä."
Hän otti Julien pään molempien käsiensä väliin:
— Kuulehan, tyttäreni, minä puhun Évaristelle. Minä valmistan häntä näkemään ja kuulemaan sinua. Jos hän noin äkkipäätä saisi nähdä sinut, saattaisi hän suuttua, ja pelkään, että hän kiivastuisi… Ja, minä tunnen hänet: tuo puku loukkaisi häntä; hän vaatii kaikessa ankarasti tapojen ja sovinnaisuuden noudattamista. Minäkin vähän ällistyin ensin nähdessäni Julie-tyttöni pojanpuvussa.
— Voi, äiti, emigranttipakolaisuus ja se hirveä epäjärjestys, mikä valtakunnassa vallitsee, ovat tehneet tällaiset valepuvut sangen tavallisiksi. Täytyy käyttää niitä voidakseen harjoittaa jotakin ammattia, pysyäkseen tuntemattomana, saadakseen lainapassin tai väärän kansalaiskortin käymään täydestä. Lontoossa näin pikku Gireyn tytöksi pukeutuneena, ja hän oli oikein soma tyttönä; ja myöntänethän äiti, että se valepuku on vielä sopimattomampi kuin minun.
— Lapsi-rukkani, ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi minun silmissäni, ei tässä asiassa eikä muussa. Minä olen sinun äitisi: minun silmissäni sinä olet aina viaton. Minä puhun Êvaristen kanssa, minä sanon…?
Sana katkesi häneltä. Hän tunsi sielussaan, millainen hänen poikansa oli; hän tunsi sen, mutta hän ei tahtonut uskoa sitä, ei tietää siitä…
— Hän on hyvä. Hän tekee kyllä minun tähteni… sinun tähtesi, mitä minä pyydän häneltä.
Ja molemmat naiset vaikenivat jälleen, äärettömän uupuneina kumpikin. Julie nukahti, pää samassa helmassa, missä hän oli nukkunut lapsena. Mutta rukousnauha kädessään istui äiti siinä tuskaisin sydämin ja itki, itki niitä onnettomuuksia, jotka hän aavistuksessaan tunsi hiljalleen lähestyvän tämän äänettömän pyrypäivän hämärässä, jossa kaikki vaikeni, askelet, kärrynpyöräin kolina, taivas.
Äkkiä, levottomuuden teroittamalla kuulolla, hän erotti poikansa askelet alhaalla porraskäytävässä.
— Évariste…! hän sanoi. — Piiloudu!
Ja hän työnsi tyttärensä omaan huoneeseensa.
— Miten voitte tänään, äiti rakas?
Évariste ripusti hattunsa vaatenaulakkoon, vaihtoi sinisen takkinsa työnuttuun ja istuutui maalaustelineensä eteen. Jo muutamia päiviä hän oli tehnyt hiilipiirrosta voiton jumalattaresta, joka painaa seppeleen isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan otsalle. Hän olisi intomielin antautunut tähän työhön, mutta tribunaali nieli kaikki hänen päivänsä, hänen sielunsa kaikki voimat, ja hänen piirustuksesta vieraantunut kätensä toimi raskaasti ja kankeasti.
Hän hyräili Ça ira-laulua.
— Sinä laulat, lapseni, sanoi naiskansalainen Gamelin; — sinä olet siis iloinen.
— Meidän onkin iloittava nyt, äiti rakas: kuuluu hyviä uutisia. Vendée on muserrettu, itävaltalaiset lyöty; Reinin armeija on murtanut vihollisen rintaman Lauternin ja Wissembourg'in luona. Se päivä lähestyy, jolloin voitollinen tasavalta on näyttävä lempeytensä. Mutta minkätähden pitää salaliittolaisten rohkeuden kasvaa samassa määrin kuin tasavallan voimakin kasvaa? Minkätähden yrittävät petturit pimeydessä salaa tuhota isänmaata, silloin kun se lyö kaikki viholliset, jotka avoimesti käyvät sen kimppuun?
Naiskansalainen Gamelin kutoi sukkaa katsellen poikaansa silmälasiensa yli.
— Berzélius, sinun vanha mallisi, kävi täällä ja pyysi kymmentä livreä, jotka sinä olit hänelle velkaa: minä annoin sen hänelle. Pikku Joséphinella on ollut vatsa kipeänä kaikista niistä makeisista, joita puuseppä on syöttänyt hänelle. Minä keitin hänelle rohtoa… Desmahis kävi täällä myös sinua tapaamassa; hän oli pahoillaan siitä, ettet ollut kotona. Hän olisi kernaasti tahtonut kaivertaa jotakin sinun piirustustesi mukaan. Hän pitää sinua hyvin lahjakkaana. Tuo kunnon poika tarkasteli luonnoksia ja piti niistä hyvin paljon.
— Sitten kun on saatu rauha maahan ja kaikki salaliitot
tukahdetuksi, sanoi maalari, — niin jatkan jälleen Orestestani.
Minun tapanani ei ole kiittää itseäni, mutta tuo pää on tosiaan
Davidin arvoinen.
Hän muotoili majesteellisella ääriviivalla voiton jumalattarensa kättä.
— Hän ojentaa palmuja, hän sanoi. — Mutta olisi melkein kauniimpaa, jos itse hänen käsivartensakin olisivat palmuja.
— Évariste!
— Mitä, äiti?…
— Olen saanut tietoja… arvaa kenestä…
— En tiedä.
— Juliestä… sisarestasi… Hän ei ole onnellinen.
— Olisikin vallan häpeällistä, jos hän olisi.
— Älä puhu noin, lapseni: hän on sisaresi. Julie ei ole huono ihminen; hän on pohjaltaan hyvä, ja vastoinkäymiset ovat häntä kasvattaneet. Hän rakastaa sinua. Minä voin vakuuttaa sinulle, Évariste, että hän ei mitään niin toivo kuin päästä jälleen työteliääseen, moitteettomaan elämään ja omaistensa piiriin. Ei mikään estäisi sinua tapaamasta häntä. Hän on mennyt naimisiin Fortuné Chassagnen kanssa.
— Hän on siis kirjoittanut teille?
— Ei.
— Kuinka olette siis saanut nämä tiedot hänestä, äiti?
— En kirjeellisesti, lapseni, vaan… Évariste nousi tuoliltaan ja keskeytti hänet hirvittävällä äänellä:
— Ei sanaakaan enää, äiti! Älkää sanoko minulle, että he ovat palanneet Ranskaan molemmat… Koska heidän kerran täytyy kuolla, niin toivon ainakin, että se ei tapahdu minun välitykselläni. Heidän tähtensä, teidän ja minun itseni tähden minä en tahdo tietää, ovatko he Pariisissa… Älkää pakottako minua sitä tietämään, sillä muuten…
— Mitä tarkoitat, lapseni? Et suinkaan tahtoisi, uskaltaisi…?
— Äiti, kuulkaa minua: jos minä tietäisin, että sisareni Julie on tuossa huoneessa… (ja hän viittaa sormellaan suljettuun oveen) niin menisin heti ilmiantamaan hänet valvontavaliokunnalle.
Äiti-raukka oli käynyt kasvoiltaan yhtä valkeaksi kuin hänen myssynsä, hän pudotti sukankutimen vapisevista käsistään ja huokasi äänellä, joka oli heikompi kuin heikoin kuiskaus:
— Minä en tahtonut uskoa, mutta nyt minä näen sen kyllä: hän on hirviö…
Yhtä kalpeana kuin äitinsäkin, vaahto suupielissä, syöksyi Évariste ulos huoneesta paeten etsimään Élodien sylistä unhotusta, unta, kaiken häviön suloista esimakua.