XIX.
Sill'aikaa kun isä Longuemarea ja ilotyttö Athénaïsia kuulusteltiin piirihallituksessa, vietiin Brotteaux kahden santarmin välissä Luxembourg'iin, jonne kuitenkin portinvartija epäsi häneltä pääsyn, esittäen syyksi sen, ettei enää ollut tilaa. Vanha pankkiiri kuljetettiin sitten La Conciergerie'hin ja vietiin siellä ensiksi kansliaan, joka oli verrattain pieni, lasiseinällä kahtia jaettu huone. Kansliakirjurin viedessä hänen nimeään vankiluetteloon Brotteaux näki lasiruutujen läpi kaksi miestä, jotka istuivat kumpikin kurjalla matrassillaan, liikkumattomina kuin kuolleet, jäykästi tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Lautaset, pullot, leivän ja lihan jätteet peittivät lattian heidän ympärillään. Ne olivat kuolemaan tuomittuja, jotka odottivat pyövelinkärryjä.
Entinen herra des Ilettes vietiin erääseen koppiin, jossa hän lyhdyn valossa erotti kaksi makaavaa ihmishahmoa, toinen raa'an näköinen, epämuotoinen, kammottava, toinen miellyttävä ja lempeä. Nämä molemmat vangit tarjosivat hänelle vähän mädäntyneistä ja syöpäläisten täyttymistä olkipahnoistaan, jotta hänen ei tarvitsisi nukkua ulostusten tahrimalla maapohjalla. Brotteaux vaipui eräälle penkille tuossa löyhkäävässä pimeydessä ja jäi siihen istumaan pää seinää vasten, mykkänä, liikkumattomana. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän olisi lyönyt päänsä murskaksi seinään, jos hänellä vain olisi ollut voimaa siihen. Hän ei voinut hengittää. Hänen silmissään pimeni; pitkä suhina, rauhallinen kuin hiljaisuus, täytti hänen korvansa, hän tunsi koko olemuksensa uivan suloisessa tyhjyydessä. Silmänräpäyksen ajan, joka oli sanoin kuvaamaton, oli kaikki hänestä pelkkää sopusointua, tyyntä kirkkautta, sulotuoksua ja autuutta. Sitten hän vajosi tiedottomuuteen.
Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, oli hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa kaipaus takaisin tuohon tajuttomuuden tilaan, ja ollen filosofi vielä epätoivon äärimmäisessä tylsyydessäkin hän teki sen huomion, että hänen oli ollut pakko laskeutua maanalaisen vankirotkon syvyyteen giljotiinia odottamaan, ennenkuin hän oli voinut kokea voimakkaimman nautinnon tunteen, mitä hänen aistinsa vielä milloinkaan olivat hänelle välittäneet. Hän koetti uudelleen päästä tajuttomuuden tilaan, mutta onnistumatta, päinvastoin tunsi hän, miten vähitellen vankityrmän ruttoinen ilma taas toi hänen keuhkoihinsa elämän lämmön ja sen mukana sietämättömän kurjuuden tunnon.
Mutta hänen molemmat toverinsa pitivät hänen äänettömyyttään julmana loukkauksena. Brotteaux, joka oli luonteeltaan seuranpitoon taipuvainen, koetti tyydyttää heidän uteliaisuuttaan; mutta kun he saivat kuulla, että hän oli ns. "poliittinen", yksi niistä, joiden rikos oli vain keveässä sanassa tai ajatuksissa, niin eivät he tunteneet häntä kohtaan kunnioitusta eivätkä myötätuntoa. Se, mistä näitä molempia toisia vankeja syytettiin, oli kouriintuntuvampaa, vanhempi oli murhamies, toinen oli tehnyt vääriä assignaatteja. He tyytyivät molemmat nykyiseen tilaansa, vieläpä tunsivat siitä jonkinlaista mielihyvääkin. Brotteaux tuli äkkiä muistaneeksi, että hänen päänsä yläpuolella oli liikettä, melua, valoa ja elämää ja että Palatsin somat myyjättäret hymyilivät siellä hajuvesi- ja ompelutarvevarastojen takana onnellisille ja vapaille ohikulkijoille, ja tämä ajatus lisäsi vielä hänen epätoivoaan.
Tuli yö, huomaamattomasti hiipien vankityrmän pimeyteen ja äänettömyyteen, mutta kuitenkin raskaana ja murheisena. Ojennettuaan toisen jalkansa pitkäkseen penkille ja nojautuen seinään Brotteaux nukahti. Hän oli istuvinaan tuuhean pyökkipuun alla, jossa linnut livertelivät; laskeva aurinko verhosi virran läikähteleviin liekkeihin ja pilvien palteet hehkuivat purppurassa. Yö kului. Ankara kuume vaivasi häntä ja hän joi ahnaasti ruukustaan vettä, jonka laatu vain lisäsi hänen sairauttaan.
Seuraavana päivänä vanginvartija tuodessaan lientä lupasi hankkia Brotteaux'lle eri korvausta vastaan paremman kopin heti kun vain paikka tulisi vapaaksi, jota seikkaa ei kauan tarvitsisi odottaa. Ja todellakin hän jo päivää myöhemmin tuli hakemaan vanhaa pankkiiria pois maanalaisesta tyrmästään. Joka askelella, jonka Brotteaux astui ylöspäin, hän tunsi voiman ja elämän palaavan, ja kun hän vihdoin näki edessään punaisella tiililattialla varustetun huoneen ja siinä kurjalla villapeitteellä verhotun telttasängyn, niin hän itki ilosta. Ei edes sekään kullattu, toisiaan suutelevilla kyyhkysillä koristettu vuode, jonka hän muinoin oli teettänyt Oopperan kauneimmalle tanssijattarelle, ollut näyttänyt hänestä niin suloiselta eikä luvannut sellaisia nautintoja.
Tämä telttasänky oli suuressa, jotensakin siistissä salissa, jossa oli seitsemäntoista samanlaista, korkeilla aitauksilla toisistaan erotettua vuodetta. Se entisten aatelismiesten, kauppiasten, pankkiirien ja käsityöläisten muodostama seura, joka asui täällä, ei lainkaan ollut epämieluisa vanhalle publikaanille, joka tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten? kanssa. Hän pani merkille, että nämä ihmiset, joilta kuten häneltäkin oli riistetty kaikki ilo ja joita todennäköisesti odotti kuolema pyövelin kädestä, yleensä näyttivät iloisilta ja olivat kärkkäitä pilapuheille. Kun hänellä ei ollut erityisiä taipumuksia ihmisten ihailuun, niin hän pani onnettomuustoveriensa hyvän tuulen heidän kevytmielisyytensä laskuun, joka esti heitä kyllin selvästi tajuamasta asemaansa. Hän vakiintui tässä mielipiteessä nähdessään, että älykkäimmät heistä olivat syvästi murheellisia. Hän huomasi pian, että useimmat ammensivat viinistä ja viinasta ilonsa, joka alkulähteensä mukaisesti sai väkivaltaisen ja välistä vähän mielettömän luonteen. Kaikki eivät olleet rohkeita, mutta kaikki tahtoivat näyttää siltä. Brotteaux'ta se ei hämmästyttänyt: hän tiesi, että ihmiset mielellään myöntävät olevansa julmia, vihaansyttyviä, jopa kitsaitakin, mutta eivät koskaan pelkureita, sentähden että tällainen tunnustus helposti saattaisi heidät niin villien parissa kuin sivistyneessä yhteiskunnassa hengenvaaraan. Siitä johtuukin, hän tuumi, että kaikki kansat ovat sankarikansoja ja kaikki sotajoukot vain pelkistä urhoista tehtyjä.
Mutta vielä enemmän kuin viini ja viina huumasi vankeja aseiden ja avaimien kalina, lukkojen kirahtelu, vahtisotamiesten huudot, kansalaisten jalkojen töminä tribunaalin ovella, saaden aikaan sen, että he joko vaipuivat murheen valtaan tai rupesivat hourailemaan ja raivoamaan. Oli niitä, jotka leikkasivat kurkkunsa poikki partaveitsellä tai heittäytyivät ulos ikkunasta.
Brotteaux oli jo kolme päivää ollut tässä paremmassa vankilassa, kun hän sai tietää vanginvartijalta, että isä Longuemare virui mädäntyneillä pahnoilla syöpäläisten seassa, yhdessä varkaiden ja murhamiesten kanssa. Brotteaux pyysi vanginvartijan eri maksusta tuomaan hänetkin samaan huoneeseen, jossa hän itse asui ja jossa yksi vuode juuri oli tullut vapaaksi. Lupauduttuaan maksamaan munkin puolesta keksi tuo vanha publikaani, jolla ei ollut juuri liikoja aarteita, ruveta piirustamaan muotokuvia yhdestä écustä kappale. Hän hankki itselleen myös vanginvartijan välityksellä kapeita mustia kehyksiä sovittaakseen niihin pieniä hiustöitä, joita hän teki verrattain taitavasti. Ja näillä töillä olikin suuri kysyntä tällaisessa seurassa, jossa kaikki tahtoivat jättää itsestään jonkin muiston.
Isä Longuemare oli reippaalla ja iloisella mielellä. Odottaessaan kutsua vallankumousoikeuden eteen hän valmisteli puolustuspuhettaan. Kun hän ei tehnyt mitään eroa omansa ja kirkon asian välillä, hän päätti esittää tuomareilleen kaiken sen harmin ja häväistyksen, minkä papiston maallistaminen oli aiheuttanut Jeesuksen Kristuksen Morsiamelle; hän aikoi kuvata, miten kirkon vanhin tytär oli antautunut häpeälliseen sotaan paavin kanssa, miten maallikot ryöstivät, solvasivat ja inhottavasti sortivat Ranskan papistoa, miten luostariveljet, Kristuksen ainoat oikeat sotilaat, oli hävitetty ja hajoitettu. Hän viittasi pyhän Gregorius Suuren ja pyhän Irenaeuksen sanoihin, toi esiin lukuisia kohtia kanonisesta kirkko-oikeudesta ja kokonaisia pykäliä paavillisista säännöistä.
Päivät päästään hän istui vuoteensa jalkapuolessa kirjoittaa raaputellen, kastaen kuluneiden kyniensä tynkiä musteeseen, nokeen, kahvinporoon, tuhrien tolkuttoman epäselvällä käsialalla täyteen kaikki kynttiläpaperit, käärepaperit, sanomalehdet, kirjojen suojukset, vanhat kirjeet, vanhat laskut, pelikortit ja tuumien käyttää tähän tarkoitukseen vielä paitansakin saatuaan sen tärkätyksi. Hän kokosi täten lehden toisensa päälle ja osoittaen tuota tolkutonta töherrystä hän sanoi:
— Kun tulen tuomareitteni eteen, olen huikaiseva heidät valon voimalla.
Ja eräänä päivänä, kun hän tyytyväisenä silmäili tuota lakkaamatta kasvavaa puolustuskirjaa, niin hän muistaessaan tuomareitaan, jotka hän kiihkeästi halusi saada kukistaa, huudahti:
— Enpä vain tahtoisi olla heidän sijassaan.
Vangit, jotka kohtalo näin oli yhdistänyt samaan tyrmään, olivat joko rojalisteja tai federalisteja; olipa heidän joukossaan muuan jakobiinikin; heillä oli eroavat mielipiteet siitä, miten valtion asioita oli hoidettava, mutta kenelläkään heistä ei ollut enää hiventäkään kristinuskosta jäljellä. Niin feuillantit kuin girondistit ja perustuslailliset olivat Brotteaux'n kanssa yhtä mieltä siitä, että hyvä Jumala oli kovin sopimaton heille itselleen, mutta erinomainen rahvaalle. Jakobiinit asettivat Jehovan sijaan jakobiinilaisen jumalan heittääkseen jakobiinilaisuuden maailmaan oikein ylhäältä käsin. Mutta kun he eivät voineet ketkään käsittää, että ihminen voisi olla kyllin järjetön uskoakseen toden perään mihinkään ilmestykselliseen uskontoon, ja kun he samalla näkivät, että isä Longuemarelta ei puuttunut älyä, niin pitivät he häntä teeskentelijänä. Varmaankin hän tunnusti uskoaan joka tilaisuudessa vain tehdäkseen itsestään marttyyrin, ja mitä vilpittömämmin hän esiintyi, sitä tekopyhemmältä hän heistä tuntui.
Turhaan meni Brotteaux takuuseen hengenmiehen rehellisyydestä; Brotteaux'sta itsestäänkin oli vallalla se käsitys, ettei hän uskonut lähestulkoonkaan kaikkea, mitä hän puhui. Hänen mielipiteensä olivat liian omituisia tuntuakseen todenperäisiltä, eivätkä ne tyydyttäneet ketään kokonaan. Hän puhui Jean-Jacques'ista kuin mistäkin typerästä lurjuksesta ikään. Sen sijaan hän kohotti Voltairen aivan pilvien tasalle pitämättä häntä kuitenkaan rakastettavan Helvetiuksen, Diderot'n tai parooni d'Holbachin veroisena. Hänen mielestään vuosisadan suurin nero oli Boulanger. Hän pani myös suuren arvon tähtientutkijoihin Lalandeen ja Dupuis'hin, joka viimeksimainittu oli kirjoittanut Tutkimuksen tähtisikermien synnystä. Sukkelasuisimmat vangeista laskettelivat yhtä mittaa kokkapuheita tuon barnabiitti-raukan kustannuksella, joka ei koskaan huomannut niitä: hänen lapsellinen hurskautensa pelasti hänet kaikista hänelle viritetyistä ansoista.
Hälventääkseen kalvavia huoliaan ja vapautuakseen toimettomuuden tuskista vangit pelasivat tammi- ja lautapeliä ja korttia. Mitään soittokonetta ei ollut lupa pitää. Ilta-aterian jälkeen laulettiin ja lausuttiin runoja. Voltairen La Pucelle ilahdutti hiukan näiden onnettomien mieltä, jotka eivät koskaan väsyneet kuulemasta sen parhaita kohtia. Mutta kun he eivät kuitenkaan voineet vapautua siitä kamalasta ajatuksesta, jota he kukin kantoivat syvinnä sydämessään, niin he joskus yrittivät pitää iloa silläkin ja näyttelivät ennen maata panoaan tuossa kahdeksantoista vuoteen vankihuoneessa vallankumousoikeutta. Osat olivat jaetut kunkin maun ja taipumuksen mukaan. Toiset esittivät tuomareita ja yleistä syyttäjää, toiset syytettyjä tai todistajia, toiset taas pyöveliä ja hänen renkejään. Kaikki oikeudenkäynnit päättyivät muuttumattomasti syytettyjen mestauksella, joka tapahtui siten, että tuomitut pantiin pitkäkseen vuoteelle kaula laudan alle. Kuvaelma siirrettiin sitten helvettiin. Vikkelimmät joukosta esittivät hursteihin kääriytyneitä haamuja. Muuan nuori asianajaja Bordeaux'sta, nimeltä Dubose, pieni, musta, silmäpuoli, kyttyräselkäinen ja länkisäärinen, aivan ilmetty nilkku piru, tuli sarvet päässä Longuemaren luo ja veti hänet jaloista ulos vuoteesta ilmoittaen hänelle, että hän oli tuomittu ikuiseen tuleen ja auttamattomasti kadotettu, sentähden että hän maailman luojasta oli tehnyt kateellisen, tuhman ja ilkeän olennon, ilon ja rakkauden vihollisen.
— Hohoo, sinä vanha papin rutale, huusi tämä paholainen hirvittävällä äänellä, — sinä olet opettanut, että Jumalalle on ilo nähdä luotunsa riutuvan katumuksen harjoituksissa ja kieltäytyvän kaikista hänen kalleimmista lahjoistaan! Sinä petturi ja ulkokullainen tekopyhä, saat istuutua teräville neuloille ja syödä munankuoria iankaikkisesta iankaikkiseen!
Isä Longuemare tyytyi vastaamaan, että tässä suhteessa filosofi selvästi oli saanut yliotteen perkeleestä ja että helvetin mitättöminkin paholainen olisi sanonut vähemmän tuhmuuksia ollen tietenkin hieman perehtynyt teologiaan ja varmastikin vähemmän tietämätön kuin joku ensyklopedisti.
Mutta kun girondisti-asianajaja nimitti häntä kapusiiniksi, hän kävi aivan tulipunaiseksi suuttumuksesta ja sanoi, että sellainen mies, joka ei voinut erottaa barnabiittia fransiskaanista, ei toden totta huomaisi edes kärpästä maitovadissa.
Vallankumoustribunaali tyhjensi lakkaamatta vankiloita, joita valiokunnat yhtä väsymättömästi jälleen täyttivät. Kolmessa kuukaudessa ehti tuo kahdeksantoista hengen tyrmä puolittain uusiutua. Isä Longuemarekin kadotti kiusoittelevan pahanhenkensä. Asianajaja Dubose tuomittiin vallankumoustribunaalin edessä kuolemaan federalistina ja osallisena tasavallan eheyttä vastaan suunnattuun salaliittoon. Tribunaalista takaisin tullessaan hän sai kuten kaikki muutkin kuolemaantuomitut kulkea pitkin erästä käytävää, joka meni koko vankilan läpi ja senkin huoneen ohitse, jota hän kolme kuukautta oli huvittanut rattoisalla luonteellaan. Hyvästellessään tovereitaan hänellä yhä vieläkin oli sama kevyt sävy ja hupainen puhetapa.
— Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, hän sanoi isä Longuemarelle, — että vedin teitä jaloista. En koskaan enää ole sitä tekevä.
Ja kääntyen vanhan Brotteaux'n puoleen hän virkahti:
— Hyvästi, minä menen teidän edellänne häviön tyhjyyteen. Mielelläni luovutan luonnolle takaisin ne aineosat, joista olen muodostunut, toivoen, että se tulevaisuudessa on käyttävä niitä paremmalla tavalla, sillä täytyypä jokaisen myöntää, että se minun suhteeni oli onnistunut erinomaisen huonosti.
Ja hän meni alas aktuaarin kansliaan; Brotteaux jäi murheellisena katsomaan hänen jälkeensä, ja isä Longuemare oli värisevä ja vihreä kuin lehti nähdessään hänen huulillaan tuon jumalattoman naurun vielä kadotuksen partaallakin.
Kun germinal-kuu [Germinal: itämiskuu. Maalisk. 21 p. — huhtik. 19 p. Suomentaja] jälleen tuli valoisine päivineen, kävi Brotteaux, joka oli nautintojen mies, usean kerran päivässä alhaalla naisten osaston vieressä olevalla pihalla, lähellä kaivoa, jonne naisvangit aamuisin tulivat pesemään vaatteitaan. Rautaristikko erotti molemmat osastot toisistaan, mutta tangot eivät olleet niin tiiviisti liitetyt, että ne olisivat estäneet käsiä ja huulia yhtymästä. Leppoisan yön peitossa puristelivat rakastavaiset parit siinä toisiaan. Silloin vetäytyi Brotteaux hienotuntoisesti porraskäytävään, istuutui portaalle, veti nuuskanruskean lievetakkinsa taskusta pienen Lucretiuksensa ja luki siitä lyhdyn valossa muutamia katkeransuloisesti lohduttavia ydinlauselmia: "Sic ubi non erimus… Kun olemme lakanneet elämästä, ei mikään voi meitä liikuttaa, ei vaikka taivas, maa ja meri hukkuisi…" Mutta täten nauttiessaan korkeasta viisaudestaan Brotteaux samalla kadehti tuota barnabiitin sydämessä asuvaa hulluutta, joka verhosi häneltä maailmankaikkeuden.
Hirmuvalta kasvoi kuukausi kuukaudelta. Joka yö kulkivat juopuneet vanginvartijat suurien vahtikoiriensa seuraamina syytöskirjoineen kopista koppiin ulvoen esiin nimiä, jotka he väänsivät tuntemattomaksi, herättäen vangit ja täyttäen kahdenkymmenen uhrin vuoksi kauhulla kaksisataa. Noita verisin haamuin kyllästettyjä käytäviä pitkin vaelsi joka päivä, valittamatta, kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä kuolemaantuomittua, vanhuksia, naisia, nuorukaisia, niin erilaisia asemansa, luonteensa, tuntemistapansa puolesta, että saattoi melkein luulla, että heidät oli valittu arpomalla.
Ja korttia pelattiin, bourgogne-viiniä juotiin, suunnitelmia tehtiin, rakkauskohtauksia pidettiin öisin rautaristikon luona. Seuran, joka oli melkein kokonaan uusiutunut, muodostivat nyt suurimmaksi osaksi "äärimmäisyysmiehet" ja "raivohullut". Siitä huolimatta oli tuo kahdeksantoista vuoteen huone yhä vieläkin sirojen muotojen ja hienon käytöstavan tyyssija: kahta vankia, kansalaisia Navettea ja Bellier'tä lukuunottamatta, jotka äskettäin oli siirretty Luxembourg'ista La Conciergerie'hin ja joita epäiltiin vakoojiksi, ei siellä ollut muita kuin kunnon ihmisiä, jotka osoittivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta. Malja kädessä juhlittiin siellä tasavallan voittoja. Siellä oli myös useita runoilijoita, kuten ainakin joutilaitten ihmisten parvessa. Taitavimmat heistä sepittivät oodeja Reinin armeijan voitoista ja lausuivat niitä suurella mahtiponnella. Heidän osakseen tuli myrskyisiä suosionosoituksia. Brotteaux oli ainoa, joka verrattain laimeasti ylisti voittajia ja heidän laulajiaan.
— Homeroksen päivistä alkaen, hän kerrankin sanoi, — on runoilijoilla omituinen taipumus laulaa sotilaitten kunniaa. Sota ei ole mikään erityinen taito, ja vain sattuma määrää taistelujen kulun. Jos kaksi tyhmää kenraalia seisoo vastakkain, niin täytyy toisen heistä välttämättömyyden pakosta kuitenkin voittaa. Voitte olla varmat siitä, että eräänä kauniina päivänä joku näistä miekankalistelijoista, joita nyt jumaloitte, nielaisee teidät kaikki niinkuin tarun kurki nielaisee sammakot. Silloin hän vasta onkin oikea jumala! Sillä jumalat tunnetaan ruokahalustaan.
Brotteaux'hon ei aseiden kunnia ollut koskaan tehonnut. Hän ei lainkaan riemuinnut tasavallan voitoista, jotka hän edeltäpäin oli aavistanut. Hän ei lainkaan pitänyt uudesta hallituksesta, jonka aseman voitto vahvisti. Hän kuului tyytymättömiin. Ja vähemmästäkin!
Eräänä aamuna ilmoitettiin, että varmuusvaliokunnan komissaarit tulisivat tutkimaan vankeja ottaakseen heiltä pois kaikki assignaatit, kulta- ja hopeaesineet, veitset ja sakset ja että samanlaisia tarkastuksia oli jo tehty Luxembourg'issa ja että siellä oli takavarikoitu myös kirjeitä, papereita, kirjoja.
Jokainen koetti silloin keksiä jonkin piilopaikan kätkeäkseen sen mikä kullekin oli kallisarvoisinta. Isä Longuemare kantoi puolustuskirjaansa sylyksittäin vesiränniin. Brotteaux peitti Lucretiuksensa uunin tuhkaan.
Kun komissaarit tulivat, kolmivärinauhat kaulassa, toimittamaan tarkastustaan, eivät he löytäneet juuri mitään sellaista, jota heidän ei olisi suotu löytääkin. Kun he olivat menneet, riensi isä Longuemare kattorännilleen ja kokoili puolustuspuheestaan talteen sen, minkä vesi ja tuuli vielä olivat säästäneet, Brotteaux kaivoi uunista esiin nokimustan Lucretiuksensa.
"Nauttikaamme nykyhetkestä", hän ajatteli, "sillä muutamista merkeistä päättelen, että päivämme ovat tästälähin tarkkaan luetut".
Eräänä leutona yönä prairial-kuussa [Prairial: niittykuu Toukok. 20 p. — kesäk. 18 p. Suomentaja], kun kuu vankipihan yllä kalpealla taivaalla hohti hopeisin sarvin ja vanha veronvuokraaja tapansa mukaan istui lukemassa Lucretiustaan kiviportaalla, hän kuuli nimeään huudettavan naisen äänellä, suloisella naisen äänellä, jota hän ei tuntenut. Hän laskeutui alas pihalle ja näki ristikon takana hahmon, jota hän ei tuntenut enempää kuin ääntäkään ja jonka epämääräiset ja miellyttävät ääriviivat muistuttivat hänelle kaikkia niitä naisia, joita hän oli rakastanut. Taivas ympäröi hänet sinihopeisin valolainein. Äkkiä Brotteaux tunsi Rue Feydeaun soman näyttelijättären, Rose Théveninin.
— Te täällä, lapseni! Ilo tavata teidät täällä on minulle katkeraa.
Kuinka kauan olette ollut täällä ja mistä syystä?
— Eilisestä.
Ja hän lisäsi hyvin hiljaa:
— Minut on ilmiannettu kuningasmielisyydestä. Minua syytetään siitä, että olisin ollut mukana salaliitossa kuningattaren vapauttamiseksi. Kun tiesin teidän olevan täällä, koetin heti päästä lähettyvillenne. Kuulkaa minua, ystäväni… sillä saanhan nimittää teitä siksi?… Minä tunnen vaikutusvaltaisia henkilöitä; minulla on, minä tiedän sen, suosijoita yksinpä yhteishyvän valiokunnassakin. Minä panen ystäväni liikkeelle: he vapauttavat minut ja minä vapautan vuorostani teidät.
Mutta Brotteaux vastasi melkein kiihkeällä äänenpainolla:
— Kaiken sen nimessä, mikä teille on rakasta, lapseni, pyydän, ettette tekisi mitään! Älkää kirjoittako, älkää anoko apua, älkää pyytäkö mitään keneltäkään, minä rukoilen teitä, antakaa heidän unohtaa teidät!
Ja kun näyttelijätär ei oikein näyttänyt tulevan vakuuttuneeksi tästä puheesta, hän jatkoi vieläkin rukoilevammin:
— Olkaa aivan hiljaa, Rose, antakaa heidän unohtaa teidät: siinä on pelastus. Kaikki, mitä ystävänne yrittäisivät tehdä puolestanne, kiiruhtaisi vain teidän perikatoanne. Koettakaa voittaa aikaa. Pieni ajan viivytyskin, aivan pieni, toivon, riittää pelastamaan teidät… Älkää missään nimessä ainakaan koettako hellyttää tuomareita, valamiehiä, joitakin tuollaisia Gamelinejä. He eivät ole ihmisiä, vaan hengettömiä esineitä; esineiden kanssa ei voi neuvotella. Jättäkää itsenne unhoon. Jos seuraatte neuvoani, ystäväni, niin kuolen onnellisena siitä, että olen pelastanut henkenne.
Hän vastasi:
— Minä tottelen teitä… Älkää puhuko kuolemastanne.
Brotteaux kohautti olkapäitään:
— Minun elämäni on lopussa, lapsukaiseni. Eläkää te ja tulkaa onnelliseksi.
Rose tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten:
— Kuulkaa minua, ystäväni… Olen tavannut teidät vain yhden kerran ja kuitenkaan ette ole minulle yhdentekevä. Ja jos se, mitä nyt sanon teille, voi kiinnittää sydäntänne elämään, niin uskokaa minua: minä olen oleva teille… kaikkea sitä, mitä tahdotte minun teille olevan.
Ja he suutelivat toisiaan suulle rautaristikon lävitse.