XXIX.
Seine ajeli nivôse-kuukauden [Nivôse: lumikuu. Jouluk. 21 p. — tammik. 19 p. Suomentaja] jäitä. Tuileries'n lammet, purot ja suihkukaivot olivat jäässä. Pohjatuuli kokosi kaduille oikeita lumiaaltoja. Hevoset henkäilivät valkeaa huurua sieraimistaan. Kaupungin asukkaat katsahtivat ohimennessään lämpömittariin optikkojen ovilla. Muuan kauppa-apulainen pyyhki huurretta Maalaavan Amorin ikkunasta ja uteliaat heittivät pienen silmäyksen näytteillä oleviin muotipiirroksiin: Siellä nähtiin Robespierre, joka puristaa maljan päällä sydäntä kuin sitruunaa, imeäkseen siitä veren, ja suuria allegorisia esityksiä, sellaisia kuin Robespierren tigrokratia: pelkkiä lohikäärmeitä, matelijoita ja kammottavia hirviöitä, jotka tyranni oli laskenut irti Ranskaa tuhoamaan. Ja vielä nähtiin siellä: Robespierren hirvittävä salaliitto, Robespierren vangitseminen, Robespierren kuolema.
Tuona päivänä, päivällisaterian jälkeen, astui Philippe Desmahis salkku kainalossaan Maalaavaan Amoriin tuoden kansalainen Jean Blaiselle erään kuvan, jonka hän juuri oli kaivertanut, nimittäin Robespierren itsemurhan. Taiteilijan pikareski piirtorauta oli tehnyt Robespierrestä mahdollisimman inhottavan. Ranskan kansa ei vielä ollut saanut kylläkseen kaikista näistä kuvaesityksistä, joissa havainnollistettiin tämän vallankumouksen kaikkien rikoksien syntipukiksi tehdyn miehen häpeää ja inhottavuutta. Mutta kuvakauppias, joka tunsi yleisön, ilmoitti Desmahis'lle, että hän tästä lähin oli antava hänelle kaiverrettavaksi sotilasaiheita.
— Meillä täytyy nyt olla voittoja ja valloituksia, sapeleita, hatuntöyhtöjä, kenraaleja. Me tahdomme nyt kunniaa. Minä tunnen sen aivan omasta itsestäni; minun sydämeni sykkii ilosta kuullessani kerrottavan uljaiden armeijaimme urotöistä. Ja kun minä kerran tunnen jonkin tunteen, niin tuntevat tavallisesti kaikki ihmiset silloin samoin. Me tarvitsemme nyt sotilaita ja naisia, Marsia ja Venusta.
— Kansalainen Blaise, minulla on vielä kotonani Gameliniltä pari kolme piirustusta, jotka annoitte minulle kaiverrettaviksi. Ovatko ne kiireellisiä?
— Eivät laisinkaan.
— Gamelinistä puhuttaessa muistan, että eilen kulkiessani Boulevard du Templea pitkin näin eräällä taide-esineiden kaupustelijalla, jolla on myymälä vastapäätä Beaumarchais'n taloa, kaikki tuon raukan taulut. Siellä oli hänen Orestes ja Elektra-taulunsakin. Oresteen pää, joka on Gamelinin itsensä näköinen, on todella kaunis, minä vakuutan teille… pää ja käsivarret ovat suurenmoiset… Tuo kamasaksa sanoi, että hän luultavasti myisi nämä maalikankaat taiteilijoille, jotka voisivat maalata niiden yli… Tuota Gamelin-raukkaa! Hänestä olisi ehkä voinut tulla etevä maalari, ellei hän olisi ruvennut politikoimaan.
— Hänellä oli rikollisen sielu! vastasi kansalainen Blaise. — Minä paljastin hänet juuri tällä paikalla kerran maailmassa, jolloin hänen verenhimoiset vaistonsa eivät olleet ehtineet puhjeta. Sitä hän ei koskaan voinut antaa anteeksi minulle… Hohhoo, olipa siinä korea lurjus!
— Poika-parka! Hän tarkoitti hyvää. Kiihkoilijat johtivat hänet turmioon.
— Ette suinkaan te vain, Desmahis, puolustane häntä!… Häntä ei voi millään puolustaa.
— Ei, kansalainen Blaise, häntä ei voi tosiaan puolustaa.
Ja taputtaen kaunista Desmahis'ta olalle virkkoi kansalainen Blaise:
— Ajat ovat muuttuneet. Teitäkin voi nyt kernaasti nimittää
Barbaroux'ksi, kun konventti kutsuu takaisin kaikki valtionkirouksen
alaiset… Nytpä keksinkin jotakin: Desmahis, kaivertakaa minulle
Charlotte Cordayn muotokuva!
Myymälään astui nyt pitkä, komea, ruskeaverinen, turkispukuinen nainen, joka tervehti kansalainen Blaiseä pienellä tuttavallisella ja hienon-varovalla päännyökkäyksellä. Hän oli Julie Gamelin; mutta hän ei kulkenut enää tällä häväistyllä nimellä; hän antoi nimittää itseään "leskikansalainen Chassagneksi" ja käytti viittansa alla punaista tunikaa hirmuhallituksen punapaitojen muistoksi.
Julie oli ensin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä Évaristen rakastajatarta kohtaan: kaikki, mikä vain oli jossakin tekemisessä hänen veljensä kanssa, oli hänestä inhottavaa. Mutta naiskansalainen Blaise oli Évaristen kuoleman jälkeen ottanut onnettoman äidin hoivaansa ja antanut hänen asuttavakseen pienen kattokomeron Maalaavan Amorin ullakolla. Julie oli myös aluksi hakenut suojaa sieltä; sitten hän oli jälleen saanut paikan Rue des Lombards'in muotiliikkeestä. Lyhyeksi leikatulla tukallaan "à la victime", ylimyksellisellä ulkomuodollaan, leskensurullaan hän piankin voitti "kultaisen nuorison" myötätunnon. Jean Blaise, jonka Rose Thévenin puolittain oli hylännyt, tarjosi hänelle suosiotaan, jonka hän ottikin vastaan. Sentään Julie mielellään käytti miehen pukua niinkuin tuona traagillisena aikanakin: hän oli teettänyt itselleen kauniin keikarinpuvun ja kävi usein, valtava sauva kädessä, illastamassa jossakin Sèvres'n tai Meudonin ravintolassa jonkun muotiompelijattaren seurassa. Yhä vieläkin lohduttomasti surren tuon nuoren aatelisen kuolemaa, jonka nimeä hän kantoi, tuo miehekäs Julie löysi murheelleen lievitystä ainoastaan raivosta, ja kun hän kohtasi jakobiineja, hän yllytti verisillä kostonhuudoilla ohikulkijoita heidän kimppuunsa. Hänelle ei jäänyt paljon aikaa äitinsä varalle, joka yksin huoneessaan päivät päästään luki rukousnauhaansa, niin murtuneena poikansa traagillisesta lopusta, ettei hän voinut siitä edes enää tuntea tuskaa. Rose oli nykyään joka hetki yhdessä Élodien kanssa, jolla nyttemmin ei enää ollut mitään äitipuoltaan vastaan.
— Missä on Élodie? kysyi naiskansalainen Chassagne.
Jean Blaise pudisti päätään merkiksi, ettei häh siitä asiasta tiennyt mitään. Hän ei tiennyt sitä koskaan: se kuului sääntöön.
Julie oli tullut noutamaan Élodieta näyttelijätär Théveninin luo Monceaux'hon; tämä asui siellä pienessä talossa, jossa oli englantilainen puutarha.
La Conciergerie'ssa oli Rose Thévenin tutustunut erääseen rikkaaseen armeijan hankitsijaan, kansalainen Montfort'iin. Päästyään ensimmäiseksi pois vankilasta Jean Blaisen toimesta hän hankki vapauden myös kansalainen Montfort'ille, joka, heti kun oli päässyt vapaalle jalalle, alkoi taas toimittaa elintarpeita sotajoukoille ja keinotella Pépinière-korttelin tonteilla. Arkkitehdit Ledoux, Olivier ja Wailly rakensivat sinne somia taloja, ja maan arvo oli kolmessa kuukaudessa noussut kolminkertaiseksi. Montfort oli yhteisestä vankila-ajasta alkaen Luxembourg'issa Rose Théveninin rakastaja: hän antoi tälle Tivolin ja Rue du Rocher'n läheltä pienen talon, joka oli hyvin kallis, mutta ei maksanut hänelle itselleen mitään, sillä naapuritonttien myynti oli jo moneen kertaan tuottanut hänelle tuon talon hinnan. Jean Blaise oli maailmanmies; hän ajatteli, että mitä ei voinut estää, se täytyi kestää: hän luovutti Rose Théveninin Monfort'ille kaikessa sovinnossa.
Vähän sen jälkeen kun Julie oli tullut Maalaavaan Amoriin, astui Élodiekin täysissä juhlapukimissaan myymälään. Kylmästä vuodenajasta huolimatta hänellä oli päällysvaipan alla ainoastaan ohut, valkea puku; hänen kasvonsa olivat kalvenneet, hänen vartalonsa hoikistunut, hänen katseensa kuvasti kaihoavaa riutumusta ja koko hänen olentonsa huokui intohimoa.
Molemmat naiset lähtivät Rose Théveninin luo, joka odotti heitä. Desmahis lähti mukaan: näyttelijättärellä oli tapana kysyä häneltä neuvoa hotellinsa koristamisasioissa, ja hän rakasti Élodieta, joka jo puolittain oli päättänyt tehdä lopun Desmahis'n kärsimyksistä. Kun molemmat naiset tulivat Monceaux'n lähelle, sille kohdalle, jonne Vallankumoustorin uhrit oli haudattu kalkkikerrosten alle, sanoi Julie:
— Tuo käy vielä, niin kauan kun on kylmä, mutta keväällä tästä maasta kohoavat höyryt myrkyttävät varmasti puolen kaupunkia.
Rose Thévenin otti molemmat ystävättärensä vastaan antiikkisessa salongissa, jonka sohvat ja nojatuolit olivat Davidin piirustamia. Kameaan jäljennetyt matalat roomalaiset kohokuvat kiersivät seiniä kuvapatsaiden, veistosten ja pronssisten kynttilähaarojen yläpuolella. Näyttelijättärellä oli oljenkeltainen kiharaperuukki. Tähän aikaan olivat peruukit kovin muodissa: niitä piti olla puoli, koko, jopa puolitoistakin tusinaa kaikkien morsiuskapioiden mukana. Cyprienne-mallinen puku verhosi hänen ruumiinsa umpikuoreen kuin huotra ikään.
Heitettyään vaipan olalleen hän vei ystävättärensä ja vaskenkaivertajan puutarhaan, jota Ledoux paraillaan suunnitteli hänelle ja jossa ei vielä ollut muuta kuin paljaita puita ja soraa. Kuitenkin hän jo saattoi näyttää vierailleen Fingalin luolan, goottilaisen kappelin, temppelin ja vesiputouksen.
— Tuonne, hän sanoi osoittaen pientä kuusikkoa, — tahtoisin pystyttää patsaan tuon onnettoman Brotteaux des Ilettes'in muistolle. Minä en ollut hänelle aivan yhdentekevä. Hän oli rakastettava. Verihurtat mestasivat hänet: minä olen itkenyt hänen vuokseen. Desmahis, teidän täytyy piirustaa minulle jonkinlainen uurna pylvään päähän.
Ja hän jatkoi melkein samassa hengenvedossa:
— Voi, miten ikävää… minä aioin panna toimeen tanssiaiset tällä viikolla; mutta kaikki viulunsoittajat ovat tilatut kolmeksi viikoksi eteenpäin. Naiskansalainen Tallienin luona tanssitaan joka ilta.
Päivällisen jälkeen veivät näyttelijättären vaunut nuo kolme ystävätärtä ja Desmahis'n Théâtre Feydeau'hon. Koko Pariisin hienosto oli siellä. Naiset kammattuina "à l'antique", tai "à la victime", hyvin avorintaisissa, purppuraisissa tai valkeissa, kullalla kirjailluissa puvuissa; miehet hyvin korkeissa, mustissa kauluksissa ja leuka laajan valkean kaulaliinan peitossa.
Ohjelmassa oli Phèdre ja Puutarhurin koira. Koko salonki tahtoi kuulla tuon kaikille muotikeikareille, "myskiherroille" ja "kultaiselle nuorisolle" niin rakkaaksi käyneen hymnin Kansan herääminen.
Väliverho kohosi ja pieni, lyhyt ja paksu mies astui lavalle: se oli kuuluisa Lays. Hän lauloi kauniilla tenoriäänellään:
Peuple français, peuple de frères!…
Suosionosoitukset olivat niin myrskyiset, että kattokruunun kristallit helisivät. Sitten kuului vähän muminaa ja jonkun pyöreähattuisen kansalaisen ääni vastasi permannolta marseljeesilla:
Allons, enfants de la patrie!…
Tämä laulu tukahdutettiin ulvontaan ja vihellyksiin; huudettiin:
— Alas hirmuvallan miehet! Kuolema jakobiineille!
Ja Lays, joka uudelleen huudettiin esiin, lauloi vielä toisen kerran thermidorilaisten hymnin:
Peuple français, peuple de frères!…
Kaikissa teatterisalongeissa komeili Marat'n rintakuva jonkin pylvään tai jalustan nenässä. Théâtre Feydeaussa se oli asetettu eräälle jalustalle "puutarhan" puolelle sitä seinämuuria vastaan, joka kiersi katsomoa.
Orkesterin juuri soittaessa Phèdre et Hippolyten alkusoittoa, osoitti muuan nuori muotiherra kepillään kuvapatsasta ja huusi:
— Alas Marat!
Koko sali toisti:
— Alas Marat! Alas Marat!
Ja yli metelin kuului kaikuvia huudahduksia:
— On kerrassaan häpeä, että tämä patsas vielä on paikallaan!
— Tuon kurjan Marat'n näemme kuin häpeämerkkimme kaikkialla! Hänen kuvapatsaansa ovat yhtä lukuisat kuin ne päät, jotka hän tahtoi katkaista!
— Tuo myrkyllinen rupikonna!
— Tiikeri!
— Musta käärme!
Äkkiä eräs hienosti puettu katsoja nousee aitionsa laidalle ja työntää patsaan kumoon. Ja kipsipää putoaa tuhansina sirpaleina soittajien niskaan koko katsomon taputtaessa käsiään ja yleisö, joka on noussut seisomaan, virittää yksiäänisesti laulun Kansan herääminen:
Peuple français, peuple de frères!…
Kaikkein innokkaimpien laulajien joukossa tunsi Élodie Henryn, tuon kauniin rakuunan, tuon pienen lainvalvojanapulaisen, ensimmäisen rakkautensa.
Näytännön jälkeen huusi kaunis Desmahis ajurin ja lähti saattamaan naiskansalainen Blaiseä Maalaavaan Amoriin.
Vaunuissa taiteilija otti Élodien käden omiensa väliin:
— Uskottehan, Élodie, että minä rakastan teitä?
— Tietysti uskon, koskapa te rakastatte kaikkia naisia.
— Minä rakastan niitä teidän hahmossanne.
Élodie hymyili.
— Kävisipä minulle tosiaan raskaaksi, kaikista noista mustista, vaaleista ja punaisista peruukeista huolimatta, jotka nykyään ovat niin muodissa, jos minun pitäisi teihin nähden edustaa kaikkia naisia.
— Élodie, minä vannon…
— Ohoh, vielä valojakin, kansalainen Desmahis! Joko te olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena.
Desmahis ei osannut siihen vastata mitään, ja Élodie nautti niinkuin voitosta saatuaan hänet näin typerretyksi.
Rue de la Loin kulmassa he kuulivat laulua ja huutoa ja näkivät tulen, jonka ympäri liikehti varjoja. Muutamat muotiherrat, jotka juuri olivat tulleet Théâtre Françaisista, polttivat siinä erästä jäsennukkea, joka esitti Kansan ystävää.
Rue Honorélla kolahti ajurin hattu karkeatekoiseen Marat'n kuvaan, joka riippui lyhtytolpassa.
Ajuri, jota tämä yhteentörmäys huvitti, kääntyi herrasväkeensä päin ja kertoi, kuinka edellisenä iltana muuan sisälmysten kauppias Rue Montorgueilillä oli voidellut verellä Marat'n pään sanoen: "Siitä hän piti", kuinka pienet kymmenvuotiaat pojat olivat heittäneet patsaan lokaviemäriin ja kuinka kansalaiset silloin olivat huutaneet: "Se on hänen Pantheoninsa!"
Kaikista ravintoloista ja kahviloista kuului laulu:
Peuple français, peuple de frères!…
He saapuivat Maalaavaan Amoriin.
— Hyvästi, sanoi Élodie hypähtäen alas ajopeleistä.
Mutta Desmahis rukoili häntä niin hellyttävästi ja oli niin kiihkeä ja samalla niin lempeä, että Élodiella ei ollut sydäntä sulkea häneltä ovea.
— On jo myöhä, hän virkkoi; — ette voi viivähtää kuin hetkisen.
Sinisessä huoneessa hän heitti yltään vaippansa ja näyttäytyi valkeassa antiikkisessa puvussaan, joka oli hänen ruumiinmuodoistaan täyteläinen ja lämmin.
— Teillä on kenties kylmä, hän sanoi. — Sytytän tulen: se on aivan valmiiksi rakennettu.
Hän iski tulta ja pisti uuniin palavan tikun.
Philippe sulki hänet syliinsä kuten ainakin voimakas mies ja se tuntui Élodiesta oudon suloiselta. Jo antautuen hänen suudelmilleen hän äkkiä riistäytyi irti:
— Päästäkää minut.
Hän irroitti hitaasti tukkansa uunipeilin edessä; sitten hän katsoi surumielisen kaihoisasti sormukseen, jota hän kantoi vasemman kätensä nimettömässä sormessa, pieneen hopeasormukseen, johon juotettua kulunutta, rikkonaista Marat'n kuvaa enää tuskin saattoi erottaa. Hän katsoi siihen, kunnes kyynelet hämärsivät hänen katseensa, sitten hän otti sen hiljaa sormestaan ja heitti sen liekkeihin.
Ja nyt hän hymyillen kyyneltensä lävitse, kauniina rakkaudessaan ja antaumuksessaan heittäytyi Philippen syliin.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise vihdoin avasi rakastajalleen oven ja kuiskasi hänelle pimeässä:
— Hyvästi, rakkaani… Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin: jos kuulet kolinaa portaista, niin juokse nopeasti yläkertaan äläkä tule alas, ennenkuin olet varma siitä, ettei kukaan sinua näe. Koputa kolme kertaa portinvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle ulko-oven. Hyvästi, elämäni, hyvästi, sydänkäpyni!
Viimeiset hiilet hehkuivat vielä tulisijassa. Onnellisena ja raukeana
Élodie antoi päänsä vaipua pielukselle.