XXVIII.
Thermidorm kymmenentenä, kun Évariste kuumeunensa jälkeen sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa hypähti hereille vankityrmänsä lavitsalla, oli koko tuo suloinen ja suunnaton Pariisi pelkkää hymyilyä ja auringon paistetta; toivo syttyi uudestaan vankien sydämiin; kauppiaat avasivat hilpeinä myymälänsä; porvarit tunsivat itsensä rikkaammiksi, nuorukaiset onnellisemmiksi, naiset kauniimmiksi Robespierren kukistumisen jälkeen. Ainoastaan kourallinen jakobiineja, muutamat perustuslailliset papit ja muutamat vanhat naiset vapisivat nähdessään valtakunnan siirtyvän pahojen ja turmeltuneiden ihmisten käsiin. Vallankumoustribunaali lähetti konventtiin lähetystön, johon kuului yleinen syyttäjä ja kaksi tuomaria, onnittelemaan konventtia siitä, että se oli tehnyt mitättömiksi salaliitot. Kokous päätti, että mestauslava pystytettäisiin uudestaan Vallankumoustorille. Oli nimittäin suotavaa, että kaikki rikkaat, hienot ja sievät naiset saisivat ilman erityistä epämukavuutta nähdä Robespierren teloituksen, jonka piti tapahtua samana päivänä. Diktaattori ja hänen rikostoverinsa olivat lain suojan ulkopuolella: riitti, että kaksi kunnallisvirkailijaa totesi heidän identtisyytensä, sitten saattoi tribunaali heti sen pitemmittä mutkitta jättää heidät pyövelille. Mutta yksi vaikeus siinä kumminkin oli: tämä toteaminen ei voinut tapahtua lain pykälien mukaan, koska koko kunnallisneuvosto oli lain ulkopuolella. Kokous oikeutti tribunaalin toteamaan identtisyyden tavallisten todistajien avulla.
Triumviirit ja heidän huomattavimmat rikostoverinsa raahattiin kuolemaan riemun ja raivon huutojen, kirousten, naurun ja tanssin raikuessa.
Seuraavana päivänä Évariste, joka jo vähän oli voimistunut ja melkein saattoi pysytellä jaloillaan, vedettiin esiin kopistaan, vietiin tribunaaliin ja istutettiin tuolle samalle lavalle, jonka hän niin monesti oli nähnyt täpö täynnä syytettyjä, jossa oli vuoron perään istunut niin paljon sekä kuuluisia että tuntemattomia uhreja. Nyt se huokaili ja notkui seitsemänkymmenen hengen painosta, joista useimmat olivat kunnallisneuvosten jäseniä ja niistä jotkut valamiehiä kuten Gamelin, lainsuojattomiksi julistettuja kuten hänkin. Hän näki taas oman penkkinsä, sen selkänojan, johon hänen oli ollut tapana nojautua, sen paikan, josta hän oli tuominnut kuolemaan niin monta onnetonta, jossa hänen oli täytynyt kestää Jacques Maubelin, Fortuné Chassagnen, Maurice Brotteaux'n katseet ja kansalainen Louise Rochemauren, tuon saman naisen rukoilevat silmäykset, joka juuri oli hankkinut hänelle valamiehen viran ja jonka hän siitä palkaksi oli tuominnut kuolemaan. Hän näki myös edessään, sen korokkeen yläpuolella, jolla tuomarit istuivat kolmella, punaisella sametilla päällystetyllä mahonkituolillaan, Chalier'n ja Marat'n kuvapatsaat ja tuon Brutus-patsaan, jonka hän kerran oli ottanut todistajakseen. Ei mikään ollut muuttunut, eivät piilut, eivät raippakimput, eivät punaiset paperimyssyt, eivät haukkumasanat, joita trikotöösit linkosivat lehteriltä kuolemaan käyjille, ei myöskään tuo yksivakainen virkamiessielu Fouquier-Tinville, joka ahkerana ja hartaana selaili veripapereitaan ja lähetti, yhä yhtä suurella virkainnolla, äskeisiä ystäviään mestauslavalle.
Kansalaiset Remacle, räätäli ja portinvahti, ja Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä ja Pont-Neuf-piirin valvontavaliokunnan jäsen, tunsivat Évariste Gamelinin, taidemaalarin, vallankumoustribunaalin entisen valamiehen, kommuunin yleisneuvoston entisen jäsenen. He todistivat sen sadan soun assignaatista, piirin kustannuksella; mutta kun he olivat olleet naapuruus- ja ystävyyssuhteissa tuohon lainsuojattomaan, oli heistä ilkeää kohdata hänen katsettaan. Sitä paitsi oli kuuma: heillä oli jano ja kiire päästä juomaan lasillinen viiniä.
Gamelin sai ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen ylös pyövelinkärryille: hän oli menettänyt paljon verta ja hänen haavansa tuotti hänelle kovia tuskia. Hevosmies löi ruoskalla koniaan ja saattue lähti liikkeelle väkijoukon viheltäessä ja ulvoessa.
Muutamat naiset tunsivat Gamelinin ja huusivat hänelle:
— Onnea matkalle, verenimijä! Kahdeksantoista frangin päiväpalkasta pestattu murhaaja!… Eipäs naura enää: katsokaa, miten kalpea hän on, pelkuri raukka!
Ne olivat samoja naisia, jotka aikaisemmin olivat pilkanneet niitä salaliittolaisia ja ylimyksiä, niitä liian ankaria ja liian lempeitä, jotka Gamelin virkaveljineen oli lähettänyt mestauslavalle.
Kärryt kääntyivät Quai des Morfondus'lle ja saapuivat vähitellen Pont-Neufille ja Rue de la Monnaielle: oltiin matkalla Vallankumoustorille, Robespierren mestauslavalle. Hevonen ontui; yhtä mittaa antoi ajomies ruoskansa viuhua sen korvien ympärillä. Iloisesti ja vilkkaasti tunkeileva katsojajoukko hidastutti saattueen etenemistä. Ihmiset onnittelivat santarmeja, jotka valvoivat järjestystä hevostensa selästä. Rue Honorén kulmassa yltyi solvausten sorina. Nuoret miehet, jotka istuivat syömässä muotiravintolain alakertain saleissa, työntyivät ikkunoihin ja huusivat ruokaliinaansa heiluttaen:
— Kannibaalit, ihmissyöjät, vampyyrit!
Ja kun kärryt olivat vähällä jäädä kiinni rikkaläjään, jota ei ollut näinä kahtena levottomuuden päivänä ehditty korjata, puhkesi "kultainen nuoriso" riemuhuutoihin:
— He juuttuvat kiinni lokaan!… Lantakasalle kaikki jakobiinit!
Gamelin mietiskeli ja luuli ymmärtävänsä.
"Kuolema on ansaittua", hän ajatteli. "On oikein, että me otamme vastaan nuo tasavaltaa kohtaan tähdätyt solvaukset, joilta meidän olisi pitänyt voida sitä suojella. Me olemme olleet heikkoja; me olemme tehneet itsemme syypäiksi liialliseen suvaitsevaisuuteen. Me olemme pettäneet tasavallan asian. Me olemme ansainneet kohtalomme. Itse Robespierrekin, tuo puhdas, tuo pyhä, on rikkonut liiallisella lempeydellään ja mukautuvaisuudellaan; hän on sovittanut syynsä marttyyrikuolemallaan. Hänen esimerkkiään seuraten olen minäkin pettänyt tasavallan; se menee kohti perikatoaan: on oikein, että minä kuolen sen kanssa. Minä olen säästänyt verta: siispä oma vereni vuotakoon! Minun täytyy tulla turmioon; minä olen ansainnut sen…"
Hänen näin miettiessään pisti hänen silmäänsä äkkiä Maalaavan Amorin nimikilpi, ja kokonaiset ryöpyt katkeria ja suloisia mielikuvia tulvahtivat samassa hänen sydämeensä.
Myymälä oli suljettu, kaikki välikerroksen kolme ikkunaa olivat uutimilla tyystin peitetyt. Kun kärryt vierivät vasemmanpuoleisen ikkunan, sinisen huoneen ikkunan alitse, niin ojentui uutimien raosta ulos naisen käsi, jonka nimettömässä sormessa välkkyi hopeasormus ja joka heitti Gamelinille punaisen neilikan; hänen sidotut kätensä eivät kylläkään kyenneet sitä tavoittamaan kiinni, mutta siitä huolimatta otti hänen sydämensä sen ihastellen vastaan kuin vertauskuvan noista tuoksuvista punahuulista, joilla hänen oli suotu suutaan virkistää. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja nähdessään verisen piilun kohoavan edessään Vallankumoustorilla hän oli vielä kokonaan tuon suloisen jäähyväistervehdyksen lumoissa.