XXVII.
Sinä nukut, Robespierre! Hetki rientää, kallis aika kuluu…
Vihdoin, thermidorin kahdeksantena, nousee Lahjomaton konventissa puhumaan. Sinä toukokuun 31:n päivän aurinko, nousetko vielä toisen kerran? Gamelin odottaa, toivoo. Siis vihdoinkin on Robespierre heittävä nuo lainsäätäjät, jotka ovat rikollisempia kuin federalistit, vaarallisempia kuin Danton, ulos penkeistään, joita he häväisevät… Ei, ei vielä! "Minä en tahdo", hän sanoo, "vielä kokonaan reväistä rikki sitä verhoa, joka peittää vääryyden syvän mysteerin". Ja hajoittunut salama, joka ei iske keneenkään erityiseen kapinallisista, säikyttää heidät kaikki. Kuusikymmentä heistä ei kahteen viikkoon ole uskaltanut paneutua vuoteeseensa levolle. Marat mainitsi petturit nimeltä, osoitti heitä sormellaan.
Lahjomaton epäröi, ja siitä silmänräpäyksestä lähtien hän on itse syytetty…
Jakobiinien klubissa on samana iltana kokoushuone tupaten täynnä väkeä, samoin käytävät ja piha.
Siellä ovat kaikki, kovaääniset ystävät ja mykät viholliset. Robespierre lukee heille saman puheen, jota jo konventti on kaamean hiljaisuuden vallitessa kuunnellut ja jota jakobiinit tervehtivät liikuttunein suosionosoituksin.
— Se on minun testamenttini, sanoo mies, — saatte nähdä minun tyynenä tyhjentävän myrkkypikarin.
— Minä tyhjennän sen sinun kanssasi, vastaa David.
— Me kaikki teemme sen, kaikki! huutavat jakobiinit, jotka hajaantuvat tekemättä mitään päätöstä.
Sill'aikaa kun Oikeamielisen kuolemaa valmisteltiin, nukkui Évariste niinkuin opetuslapset Öljymäen yrttitarhassa. Seuraavana päivänä hän lähti tribunaaliin, jossa kahdella osastolla oli istunto. Se, mihin hän kuului, tutki par'aikaa kahdenkymmenen yhden Lazaren salaliittoon kuuluvan rikollisen juttua. Ja silloin saapui uutinen: "Konventti on kuuden tunnin neuvottelun jälkeen päättänyt nostaa kanteen Maximilien Robespierreä, Couthonia, Saint-Justia sekä Augustin Robespierreä ja Lebas'ta vastaan, jotka viimeksimainitut ovat pyytäneet saada jakaa syytettyjen kohtalon. Nuo viisi rikollista on haastettu oikeuteen."
Vielä saadaan tietää, että viereisessä salissa istuvan osaston presidentti, kansalainen Dumas, on vangittu tuomarintuoliltaan, mutta että istunto jatkuu. Kuuluu rummun pärinää ja hätäkellon ääntä.
Évariste penkillään saa kunnallisneuvostolta käskyn lähteä kaupungintaloon ottamaan osaa yleisneuvoston kokoukseen. Kellojen ja rumpujen metelissä hän virkaveljineen antaa päätöksensä ja rientää sitten nopeasti kotiinsa syleilläkseen äitiään ja ottaakseen päälleen virkanauhansa. Place de Thionville on aivan autio. Piirihallitus ei uskalla antaa lausuntoa puoleen eikä toiseen konventin menettelystä. Ihmiset hiipivät pitkin seinän vieruksia, pujahtelevat porttikäytäviin ja menevät kotiinsa. Rummun pärinään ja hätäkellon kumahteluun vastaa sulkeutuvain akkunaluukkujen läiskähdykset ja kiinni kiertyväin lukkojen kirahtelu. Kansalainen Dupont vanhempi on sulkeutunut myymäläänsä; portinvartija Remacle laittaa sulkuja asuntonsa oven eteen. Pikku Joséphine kiertää pelokkaasti käsivartensa Moutonin kaulaan. Kansalainen leskirouva Gamelin huokailee elintarpeiden kalleutta, josta kaikki paha saa alkunsa. Portaiden alapäässä Évariste kohtaa Élodien, joka kiiruhtaa sisään henki kurkussa, mustat kiharat liimautuneina hikiseen kaulaan.
— Olen etsinyt sinua tribunaalista. Olit jo lähtenyt. Minne nyt menet?
— Kaupungintaloon.
— Älä mene sinne! Se on turmiosi: Hanriot on vangittu… Piirihallitukset eivät toimi, Piques-piiri, Ropespierren oma piiri, on aivan rauhallinen. Minä tiedän sen: isäni kuuluu siihen. Jos menet kaupungintaloon, syökset itsesi turhan päiten perikatoon.
— Tahdotko siis, että olisin pelkuri?
— Päinvastoin on uljasta olla uskollinen konventille ja totella lakia.
— Laki on kuollut, silloin kun rikolliset voittavat.
— Évariste, kuule mitä oma Élodiesi sanoo: kuuntele sisaresi neuvoa; tule istumaan hänen viereensä, että hän saa tyynnyttää myrskyävän sielusi.
Évariste katsoi häneen: ei milloinkaan vielä Élodie ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta; ei milloinkaan vielä tämä ääni ollut kaikunut hänen korvissaan niin suloisena ja vakuuttavana!
— Pari askelta minun kanssani vain, pari askelta, ystäväni!
Hän veti Évaristen mukanaan kumotun kuvapatsaan jalustan juurelle. Sen ympärillä oli penkkejä, joilla istui miehiä ja naisia. Muuan rihkamankaupustelijatar tarjoili pitsejä; limonadin kauppias kulki ympäri säiliö selässään kulkustaan helistellen; muutamat pikkutytöt leikkivät seppelleikkiä. Rannalla istui onkijoita, liikkumattomina, vapa kädessään. Ilmassa oli ukkosta, taivas oli pilvessä. Gamelin nojautui kaidepuuta vasten ja pysähtyi tuijottamaan saarta, joka oli terävä kuin laivan kokka, kuunnellen tuulen huokausta puiden latvoissa ja tuntien sydämessään ääretöntä kaipuuta rauhaan ja yksinäisyyteen.
Ja aivan kuin hänen oman ajatuksensa suloinen kaiku kuiskasi Élodien ääni:
— Muistatko, kuinka sinä silloin maalla toivoit pääseväsi rauhantuomariksi pikku kylään? Se olisi onnea se!
Mutta halki tuulen huminan ja naisen kuiskauksen hän kuuli hätäkellon ja rummun äänen, hevosten kavioiden ja kanuunain pyöräin kaukaisen jyrinän kiveyksellä.
Parin askelen päässä hänestä virkahti muuan nuori mies, joka jutteli erään hienosti puetun naiskansalaisen kanssa:
— Oletteko kuullut viimeistä uutista?… Ooppera on muutettu Rue de la Loille.
Yhtä ja toista jo tiedettiin: kuiskailtiin Robespierren nimeä, mutta vavisten, sillä häntä pelättiin vielä. Ja kuullessaan hiljaa huhuiltavan hänen kukistumisestaan koettivat naiset salata hymyilyään.
Évariste Gamelin tarttui Élodien käteen, mutta työnsi sitten sen heti rajusti pois.
— Hyvästi! Minä olen sekoittanut sinutkin hirvittävään elämäntehtävääni, minä olen ainaiseksi turmellut sinun elämäsi. Hyvästi. Koeta unohtaa minut!
— Älä missään nimessä vain, sanoi Élodie, — mene kotiisi tänä, yönä: tule Maalaavaan Amoriin. Älä soita! Heitä kivellä ikkunaluukkuun. Minä tulen itse avaamaan sinulle oven ja piilotan sinut ullakolle.
— Sinä saat nähdä minut voittajana tai et enää milloinkaan. Hyvästi!
Lähestyessään kaupungintaloa hän kuuli taas noiden suurien päivien sorinan kohoavan raskasta taivaankantta kohden. Place de Grèvellä on aseiden kalsketta, sotapukujen ja nauhojen kirjavaa vilinää, Hanriot'n kanuunat ovat ampumakunnossa. Hän kiipeää ylös juhlaportaita, astuu neuvossaliin ja merkitsee itsensä läsnäolevaksi. Kaikki kommuunin yleisneuvoston läsnäolevat 491 jäsentä äänestävät syytettyjen puolesta.
Määri antaa tuoda esiin ihmisoikeuksien taulun ja lukee sen pykälän, jossa sanotaan: "Kun hallitus loukkaa kansan oikeuksia, on kapina kansan pyhin ja tärkein velvollisuus", ja Pariisin korkein hallitusvirkamies julistaa, että kunnallisneuvosto on vastaava konventin vallankaappaukseen yleisellä kansan kapinalla.
Yleisneuvoston jäsenet vannovat kuolevansa paikalleen. Kahdelle kunnalliselle virkamiehelle annetaan tehtäväksi mennä Place de Grèvelle kehoittamaan kansaa yhtymään päällysmiehiinsä pelastaakseen isänmaan ja vapauden.
Koetetaan tavata toisiaan, vaihdetaan uutisia, annetaan neuvoja. Näiden virkamiesten joukossa on vain vähän käsityöläisiä. Kunnallisneuvosto on kokoonpanoltaan nyt sellainen, miksi jakobiininen puhdistus sen on tehnyt: vallankumousoikeuden tuomareita ja valamiehiä, taiteilijoita, sellaisia kuin Beauvallet ja Gamelin, koroillaeläjiä ja opettajia, vakavaraisia porvareja, suuria tukkukauppiaita, puuteroituja päitä, koruvitjoilla koristettuja mahoja; erittäin vähän puukenkiä, pitkiä housuja, carmagnoleja ja punaisia myssyjä. Nämä porvarit ovat mieslukuisia, päättäväisiä. Mutta, kun asiaa lähemmin ajattelee, niin siinä onkin kaikki, mitä Pariisissa on tosi tasavaltalaisia. He seisovat nyt kaupungintalossa niinkuin vapauden kallio ympäröivän välinpitämättömyyden valtameressä.
Sill'aikaa saapuu suotuisia uutisia. Kaikki vankilat, joihin nuo lainsuojattomat on teljetty, avaavat porttinsa ja luovuttavat pois saaliinsa. Augustin Robespierre, joka tulee La Foreestä, saapuu ensimmäisenä kaupungintaloon ja otetaan vastaan suurella riemulla. Kello kahdeksan saadaan tietää, että Maximilien pitkän vastarinnan jälkeen on luvannut jättäytyä kunnallisneuvosten turviin. Häntä odotetaan, hän on saapuva, hän saapuu: hirvittävä suosion myrsky tärisyttää vanhan kunnallispalatsin holveja. Hän saapuu kahdenkymmenen käsivarren kantamana. Tuo hintelä, huolellisesti siistiytynyt mies, sinisessä takissa ja keltaisissa polvihousuissa, hän se on. Hän nousee puhujantuoliin, hän puhuu.
Hänen saapuessaan neuvosto antaa määräyksen, että raatihuoneen julkipuoli on heti valaistava ilotulituksella. Hän puhuu, hän puhuu ohuella äänellä, sirostelevasti. Hän puhuu luistavasti, pitkään. Läsnäolevat, jotka ovat laskeneet henkensä hänen päänsä varaan, huomaavat kauhukseen, että hän onkin vain sanan mies, valiokuntien, lehterien mies, kykenemätön nopeaan päätökseen ja vallankumoukselliseen tekoon.
Hänet raahataan mukaan istuntosaliin. Nyt he ovat siellä kaikki, nuo kuuluisat lainsuojattomat: Lebas, Saint-Just, Couthon. Robespierre puhuu. Kello on puoli yksi yöllä: hän puhuu vielä. Mutta Gamelin seisoo neuvossalissa otsa ikkunaruutua vasten ja tuijottaa ulos levottomana; hän näkee maljatulien käryävän pimeässä yössä. Hanriot'n kanuunapatteri on kaupungintalon edessä. Pimeällä torilla liikkuu epämääräinen, levoton ihmisjoukko. Kello puoli yksi näyttäytyy soihtuja Rue de la Vannerien kulmassa; ne ympäröivät erästä konventin valtuusmiestä, joka arvomerkkeihinsä sonnustautuneena aukaisee jonkin paperin ja lukee soihtujen punaisessa valossa konventin päätöksen, jossa kapinallisen kunnallisneuvosten jäsenet julistetaan lain ulkopuolella oleviksi, samoin sitä avustavat yleisneuvoston jäsenet ja kaikki ne kansalaiset, jotka noudattavat sen kehoitusta.
Olla lainsuojaton, tulla surmatuksi ilman laillista tuomiota!
Pelkkä sen ajatteleminenkin saa jo päättävimmätkin kalpenemaan.
Gamelin tuntee kylmän hien kohoavan otsalleen. Hän näkee ihmisten
kiireimmiten rientävän pois Place de Grèveltä.
Ja kun hän kääntää päänsä, hän huomaa, että sali, jossa neuvoston jäsenet vielä äsken tunkeilivat, on melkein tyhjä.
Mutta turhaan he ovat paenneet; he ovat kirjoittaneet itsensä läsnäolleiksi.
Kello on kaksi. Lahjomaton neuvottelee viereisessä salissa kunnallisneuvosten ja lainsuojattomien edustajien kanssa.
Gamelin suuntaa epätoivoisen katseensa pimeälle torille. Hän näkee lyhtyjen valossa puukynttilöiden lyövän toisiaan vastaan sekatavarakauppiaan suojakaton yllä kolahdellen niinkuin keilapallot; katulyhdyt huojuvat ja lekottavat: myrskytuuli on virinnyt. Hetkistä myöhemmin lankeaa ankara ukkossade: tori tyhjenee kokonaan; nekin, joita ei tuo hirvittävä julistus ollut karkottanut, hajautuvat nyt muutaman vesipisaran vuoksi. Hanriot'n kanuunat ovat vailla puolustajia. Ja kun samassa salamain välkkeessä konventin sotajoukkojen nähdään vyöryvän esiin yht'aikaa pitkin Rue Antoinea ja rantakatua, niin ovat raatihuoneen sisäänkäytävät jo ilman yhtään vartijaa.
Vihdoinkin on Maximilien päättänyt konventin julistuksen johdosta vedota Piques-piirin apuun.
Yleisneuvosto tuottaa itselleen miekkoja, pistooleja, kiväärejä. Mutta aseiden kalske, askelten töminä ja särkyvien ruutujen helinä täyttää samassa talon. Konventin sotajoukot hyökkäävät niinkuin lumivyöry istuntosalin läpi ja vyöryvät neuvossaliin. Kuuluu laukaus: Gamelin näkee Robespierren kaatuvan musertunein leukapielin. Itse hän tempaa kääntöveitsensä, tuon saman kuuden soun veitsen, jolla hän eräänä suurena nälkäpäivänä oli leikannut leipää köyhälle äidille ja jota Élodie eräänä kauniina kesäiltana oli pidellyt helmassaan Orangis'n majatalossa panttileikkiä leikittäessä; hän avaa sen, työntää sen sydämeensä: terä iskee kylkiluuhun, veitsi taipuu käänteestään, ja hän haavoittaa itseään kahteen sormeen. Gamelin vaipuu verissään maahan. Hän makaa liikkumattomana, jäätävä kylmän tunne koko ruumiissaan; ja kauheassa taistelun melskeessä jalkoihin survoutuneena hän kuulee selvästi nuoren rakuuna Henryn äänen huutavan:
— Tyrannia ei ole enää; hänen henkivartiostonsa on lyöty! Vallankumous on jälleen jatkava majesteetillista ja hirvittävää valtauraansa!
Gamelin pyörtyi.
Kello seitsemän aamulla hänet sitoi konventin lähettämä lääkäri. Konventti piti erittäin hyvää huolta Robespierren rikostovereista: se ei tahtonut, että yksikään heistä säästyisi giljotiinista. Taidemaalari, entinen valamies ja kommuunin yleisneuvoston entinen jäsen kuljetettiin paareilla La Conciergerie'hin.