XXVI.
Thermidorin [Thermidor: lämpökuu. Heinäk. 19 p. — elok. 17 p. Suomentaja] auringon painuessa veriseen purppuraan harhaili Évariste synkkänä ja surullisena Marbeufin puutarhoissa, jotka olivat muuttuneet kansallisomaisuudeksi ja joissa joutilaat pariisilaiset oleilivat. Siellä sai limonadia ja jäätelöä; siellä oli myös karuselleja ja ampumaratoja nuorille isänmaanystäville. Erään puun alla seisoi pieni, repaleinen poika musta lakki päässä ja tanssitti murmelieläintä lyyransa kimeillä äänillä. Muuan solakka, vielä nuori mies, jolla oli sininen takki, puuteroitu tukka ja suuri koira jäljessään, pysähtyi kuuntelemaan tätä maalaissoittoa. Évariste tunsi hänet Robespierreksi. Hän näki, että hän oli kalvennut, laihtunut ja että hänen kasvonsa olivat kovettuneet ja käyneet tuskallisille vaoille. Ja hän ajatteli:
"Miten rasitus ja kärsimys painavat leimansa hänen otsalleen! Miten raskasta on työskennellä ihmisten onnellistuttamiseksi! Mitähän hän tälläkin hetkellä ajatellee? Voineekohan vuoristolaislyyran ääni saada hänet hetkeksi unohtamaan valtioasiain huolet? Tai ajatteleekohan hän sitä, että hän on tehnyt sopimuksen kuoleman kanssa ja että sen täyttämisen aika lähestyy. Tuumineeko hän vielä tulla voittajana takaisin tuohon yhteishyvänvaliokuntaan, josta hän jo on vetäytynyt pois, kyllästyneenä olemaan Couthonin ja Saint-Justin kera kapinallisen enemmistönsä ainaisena silmätikkuna? Minkälaisia toiveita ja pelon aavistuksia mahtaneekaan liikkua noiden läpitunkemattomien kasvojen takana?"
Mutta Maximilien hymyili lapselle, kyseli häneltä lempeällä ja ystävällisellä äänellä yhtä ja toista hänen kotilaaksostaan, kotimökistään ja vanhemmistaan, jotka tuon pikku raukan oli täytynyt jättää, heitti hänelle pienen hopearahan ja jatkoi kävelyään. Otettuaan muutaman askelen hän kääntyi takaisin ja huusi koiraansa, joka tuntiessaan rotan hajun näytti ikeniään harjaksiaan nostavalle murmelille.
— Brount! Brount!
Sitten hän hävisi tummiin lehtokäytäviin.
Kunnioituksesta Gamelin ei lähestynyt yksinäistä vaeltajaa, mutta jäädessään katsomaan tuon hennon, yöhön häipyvän hahmon jälkeen hän omisti hänelle mielessään tällaisen puheen:
"Minä olen nähnyt sinun suuren murhemielesi, Maximilien; minä olen ymmärtänyt sinun ajatuksesi. Sinun kaihomielisyytesi, sinun väsymyksesi, yksinpä tuo kauhunilmekin, joka kuultaa katseistasi, kaikki sinussa sanoo: 'Jospa jo hirmun aika päättyisi ja veljeyden kausi alkaisi. Ranskalaiset, olkaa yksimielisiä, olkaa hyveellisiä, olkaa hyviä! Rakastakaa toinen toisianne'… No hyvä! Minä olen palveleva sinun tarkoitusperiäsi; jotta sinä voisit viisaudessasi ja hyvyydessäsi tehdä lopun sisäisestä eripuraisuudesta, sammuttaa veljesvihan, muuttaa pyövelin puutarhuriksi, joka ei koskaan elämässään enää katkaise muita päitä kuin kaalien ja salaattien, minä olen virkaveljineni tribunaalissa valmistava tietä tälle lempeydelle hävittämällä sukupuuttoon kaikki salaliittolaiset ja petturit. Me kaksinkertaistamme valppautemme ja ankaruutemme. Ei yksikään rikollinen ole pääsevä käsistämme. Ja kun viimeisen tasavallan vihollisen pää on pudonnut tapporaudan alla, silloin voit sinä olla suvaitsevainen rikoksetta, silloin voit sinä, oi maan isä, perustaa Ranskaan viattomuuden ja hyveen valtakunnan!"
* * * * *
Lahjomaton oli jo kaukana. Eräässä lehtokujan mutkassa tuli häntä vastaan kaksi miestä, pyöreät hatut päässä ja nankingipolvihousut jalassa. Toinen heistä oli pitkä ja laiha, hurjan näköinen, kiilusilmäinen ja muistutti paljon Tallienia. He katsoivat häneen syrjäsilmällä eivätkä olleet tuntevinaan, vaan menivät ohitse. Kun he olivat niin pitkän välimatkan päässä, ettei heidän puhettaan enää voinut kuulla, he mumisivat matalalla äänellä:
— Tuo oli siis se kuningas, se paavi ja jumala! Sillä Jumala hän on.
Ja Cathérine Theot on hänen profeettansa! Mutta vielä on olemassa
Brutuksia.
— Vapise, konna! Tarpeian kallio ei ole kaukana Capitoliumista.
Brount-koira tuli heidän lähelleen. He vaikenivat ja kiiruhtivat askeliaan.