XXV.
Sill'aikaa kun santarmien vartioimat pyövelinkärryt vierivät kohti Kumotun valtaistuimen toria kuljettaen kuolemaan Brotteaux'ta ja hänen rikostovereitaan, istui Évariste ajatuksiinsa vaipuneena eräällä Tuileries'n puiston penkillä. Hän odotti Élodieta. Aurinko, joka jo oli painumassa taivaanrannan taa, tunki hehkuvin nuolin tuuheiden kastanjapuiden lomitse. Puiston portilla Maine siipiratsunsa selässä puhalsi ikuista torveaan. Sanomalehtien myyjät huusivat Fleurus'n voittoa.
"Niin", ajatteli Gamelin, "voitto on meidän. Me olemme sen kalliisti ostaneet."
Hän oli näkevinään noiden huonojen kenraalien laahaavan tuomittuja haamujaan tuon saman Vallankumoustorin verisessä tomussa, johon heidän vaelluksensa oli päättynyt. Ja hän hymyili ylpeästi muistaessaan, että ilman sitä ankaruutta, johon hänkin oli myötävaikuttanut, pureskelisivat nyt itävaltalaisten hevoset noiden puiden kuoria.
Hän huudahti sydämessään:
"Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Viime vuonna tähän aikaan oli meillä puoltajina pelkkiä voitettuja ja rääsyisiä sankareita; isänmaa oli vieraan hallussa, kaksi kolmatta osaa maaseutua kapinassa. Nyt meidän sotajoukkomme ovat hyvin varustettuja, hyvin opetettuja, taitavat kenraalit komentavat niitä, ne hyökkäävät, valmiina kantamaan vapautta yli koko maailman. Rauha vallitsee koko tasavallan alueella… Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Oi armas giljotiini! Viime vuonna tähän aikaan tasavalta oli puolueiden rikkirepimä; federalismin lohikäärme uhkasi niellä sen. Nyt levittää jakobiinilainen ykseys voimaansa ja viisauttaan yli valtakunnan…"
Mutta sittenkin hän oli synkkä. Hänen otsallaan oli syvä ryppy ja hänen suupielissään katkera piirre. Hän ajatteli: "Me sanoimme: Voitto tai kuolema. Me erehdyimme, olisi pitänyt sanoa: Voitto ja kuolema."
Hän katseli ympärilleen. Lapset rakentelivat hiekkakumpuja. Naiskansalaiset istuivat puutuoleillaan puiden siimeksessä kirjaillen tai ommellen. Ohi kulki henkilöitä harvinaisen hienoissa takeissa ja polvihousuissa, he astelivat kotiinsa päin liikeasioitaan tai huvejaan ajatellen. Ja Gamelin tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan: hän ei ollut heidän maanmiehensä eikä heidän aikalaisensa. Mitä oli siis tapahtunut? Miten oli näiden ihanien vuosien innostusta saattanut seurata sellainen välinpitämättömyys, väsymys ja ehkäpä kyllästys? Ilmeisesti eivät nuo ihmiset enää tahtoneet kuulla puhuttavan vallankumoustribunaalista, vaan kääntyivät pois giljotiinista. Se oli käynyt kiusalliseksi Vallankumoustorilla, ja sentähden se oli nyt siirretty Antoinen esikaupunkiin. Mutta sielläkin jo kuului mutinaa, kun kärryt vierivät sivuitse. Jotkut olivat kuulemma huutaneet: "Riittää jo!"
"Riittikö, kun vielä oli olemassa pettureita, salaliittolaisia! Riittikö, kun täytyi uusia valiokunnat, puhdistaa konventti! Riittikö, kun konnat häpäisivät kansan eduskuntaa! Riittikö, kun yksin vallankumoustribunaalissakin haudottiin Oikeamielisen tuhoamista! Sillä niin hirmuista kuin se olikin ajatella, se oli kuitenkin liiankin totta! Yksinpä Fouquierkin punoi juonia, ja vain tuhotakseen Maximilienin hän oli juhlallisesti uhrannut hänelle viisikymmentä seitsemän henkeä, jotka raahattiin kuolemaan isänmurhaajan punaisessa paidassa. Millaiseen rikolliseen sääliin alkoikaan Ranska kallistua! Se täytyi siis pelastaa vasten tahtoaankin, täytyi tukkia korvansa ja iskeä, silloin kun se huusi armoa. Voi, niin oli kohtalon tahto: isänmaa kirosi pelastajiaan. Kirotkoon se meitä ja pelastukoon!
"Ei riitä uhrata vain tuntemattomia ylimyksiä, rahamiehiä, sanomalehtimiehiä, runoilijoita, Lavoisier'n, Rouher'n, André Chénier'n kaltaisia henkilöitä. Täytyy myös iskeä alas nuo kaikkivaltiaat konnat, jotka kädet täynnä kultaa ja tihkuen verta valmistelevat vuoripuolueen perikatoa, sellaiset kuin Foucher, Tallien, Roviére, Carrier, Bourdon. Täytyy vapauttaa valtio kaikista sen vihollisista. Jos Hébert olisi voittanut, olisi tasavalta kukistunut; jos Desmoulins ja Danton olisivat voittaneet, olisi kunniaton konventti luovuttanut tasavallan ylimyksien, rahakeinottelijain ja kenraalien käsiin. Jos Tallienin ja Foucher'n kaltaiset henkilöt, nuo ryöstöllä ja verellä elävät hirviöt voittavat, niin Ranska vaipuu rikokseen ja häpeään… Sinä nukut, Robespierre, sill'aikaa kun raivosta ja kauhusta päihtyneet rikoksentekijät suunnittelevat kuolemaasi ja vapauden hautaamista. Couthon, Saint-Just, minkätähden viivyttelette paljastamasta salaliittoja?
"Turvasihan entinenkin valtio, tuo kuninkaallinen hirmueläin, valtansa vangitsemalla joka vuosi neljäsataa tuhatta ihmistä, hirttämällä viisitoista tuhatta, teilaamalla kolme tuhatta, ja nytkö siis tasavalta empisi uhrata muutamia satoja päitä varmuutensa puolesta! Hukkukaamme vereen ja pelastakaamme isänmaa!…" Juuri hänen näitä ajatellessaan saapui Élodie kalpeana ja rasittuneena:
— Évariste, mitä sinulla on minulle sanottavana? Miksi et voinut tulla Maalaavaan Amoriin, siniseen huoneeseen? Minkätähden olet pyytänyt minua tulemaan tänne?
— Sanoakseni sinulle ikuiset jäähyväiset.
Élodie sopersi jotakin sellaista, että Évariste oli järjiltään, että hän ei voinut ymmärtää…
Évariste keskeytti hänet aivan pienellä käden liikkeellä:
— Élodie, minä en enää voi ottaa vastaan rakkauttasi.
— Vaikene, Évariste, vaikene!
Élodie pyysi häntä tulemaan kanssaan syrjemmälle: täällä heitä pidettiin silmällä, kuunneltiin.
Évariste otti parisenkymmentä askelta ja jatkoi sitten hyvin tyynesti:
— Minä olen uhrannut isänmaalleni elämäni ja kunniani. Minä olen kuoleva häväistynä enkä voi jättää sinulle, onneton, perinnöksi muuta kuin kirotun nimen… Rakastaa toisiamme?
Voiko minua enää rakastaa?… Voinko minä rakastaa?
Élodie väitti häntä hulluksi, sanoi rakastavansa häntä, rakastavansa häntä aina. Hän puhui hehkuvasti, rehellisesti, mutta hän tunsi yhtä hyvin kuin Évaristekin ja paremminkin kuin hän, että Évariste oli oikeassa. Mutta hän ponnisteli tätä ilmeistä totuutta vastaan.
Évariste jatkoi:
— Minä en kadu mitään. Minkä olen tehnyt, sen tekisin vieläkin uudestaan. Minä olen antautunut kiroihin isänmaan tähden. Minä olen pannaan julistettu. Minä olen asettautunut ulkopuolelle ihmisyyttä: minä en milloinkaan voi palata sen helmaan. Ei, tuo suuri tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Oh tuota armeliaisuutta, tuota anteeksiantoa!… Antavatko ehkä petturit anteeksi? Ovatko ehkä salaliittolaiset armeliaita? Noiden konnamaisten isänmaa-äidin murhaajain lukumäärä kasvaa lakkaamatta; niitä nousee maan alta, niitä puhkee esiin kaikilta rajoiltamme: nuoria miehiä, joiden pikemminkin olisi tullut kaatua rintamalla, vanhuksia, lapsia, viattomuuden, puhtauden, suloisuuden naamio kasvoillaan. Ja kun heidät on uhrattu, löytyy taas uusia… Sinähän näet hyvin, että minun täytyy luopua rakkaudesta, kaikesta ilosta, kaikesta elämän onnesta, itse elämästäkin.
Hän vaikeni. Ollen luotu rauhan nautintoja varten oli Élodie jo kauan kammoksunut sitä, että tuon traagillisen rakastajan suuteloissa hekumalliset tunnelmat yhtyivät verisiin mielikuviin: hän ei vastannut mitään. Évariste tyhjensi kuin katkeran kalkin tuon nuoren naisen vaikenemisen.
— Sinähän näet, Élodie: meillä on kiire; meidän tehtävämme nielee meidät kokonaan. Meidän päivämme, meidän tuntimme ovat vuosia. Pian olen elänyt kokonaisen vuosisadan. Katso tätä otsaa! Onko se muka rakastajan? Rakastaa!…
— Évariste, sinä olet minun, minä pidän sinut itselläni; minä en anna sinulle vapauttasi.
Hän puhui uhrautuvalla äänellä. Évariste huomasi sen; Élodie itsekin huomasi sen.
— Élodie, voinetkohan sinä, kerran, todistaa, että minä elin velvollisuudelleni uskollisena, että minun sydämeni oli oikeamielinen ja sieluni puhdas, että minulla ei ollut muuta intohimoa kuin yhteinen hyvä, että olin syntynyt tunteelliseksi ja helläksi? Mahtanetko sanoa: "Hän teki velvollisuutensa"? Ei, ei, sinä et sano niin. Enkä minä pyydä sinua niin sanomaan. Hukkukoon minun muistoni! Minun kunniani on minun sydämessäni, häpeä ympärilläni. Jos joskus olet rakastanut minua, niin hautaa nimeni ikuisen vaitiolon alle.
Noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikanen, joka leikitteli vanteella, juoksi samassa suoraan Gamelinin syliin.
Tämä nosti hänet äkkiä käsivarsillaan ilmaan:
— Lapsi, sinusta tulee vapaa ja onnellinen ja siitä saat kiittää tuota kurjaa Gameliniä. Minä olen julma, jotta sinusta tulisi hyvä. Minä olen armoton, jotta huomenna kaikki ranskalaiset syleilisivät toisiaan ilon kyyneliä vuodattaen.
Hän puristi lasta rintaansa vasten.
— Pikku lapsi, kun sinusta kerran sukeuu mies, saat kiittää onnestasi, viattomuudestasi minua; mutta jos koskaan olet kuuleva minun nimeäni mainittavan, niin olet kiroava sitä.
Ja hän laski maahan lapsen, joka säikähtyneenä pakeni äitinsä luo, joka samassa oli rientänyt paikalla vapauttaakseen poikansa.
Nuori äiti, joka oli kaunis ja ylimyksellisen miellyttävä valkeassa ja hienossa palttinapuvussaan, talutti pois pikku poikansa ylpeän näköisenä.
Gamelin heitti Élodie'hin vauhkon katseen:
— Minä olen suudellut tätä lasta, hän sanoi, — kenties olen mestauttava hänen äitinsä.
Ja hän kääntyi pois ja etääntyi pitkin askelin puiden lomiin.
Élodie seisoi hetkisen liikkumattomana, tuijottaen jäykästi maahan. Sitten hän äkkiä syöksyi rakastajansa jälkeen ja hyökkäsi häneen käsiksi raivoissaan, hurjistuneena kuin menadi, ikäänkuin olisi tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, huutaen hänelle kyynelten ja veren tukahtamalla äänellä:
— Niin, lähetä minutkin, rakkaani, lähetä minutkin giljotiinin alle; hakkauta minultakin pää pois!
Ja kuvitellessaan veitsenterää niskassaan hän oli kauhuun ja hekumaan menehtymäisillään.